Me olympiaratsastajat

Maajoukkuevalintojen alla tunnelma on ratsukoiden välillä jotenkin jännittynyt. Ketä uusia, ketkä pysyy ja miten ensi vuonna joukkueet meneekään? Itse olen menossa katsastuksiin jo toista kertaa ja vuoden ajan maajoukkuejutuissa mukana olleena omat luulot kaikesta mitä siellä tehdään ovat karisseet. Voin vain kuvitella kuinka uudet poniratsastajat jotka ovat katsastuksiin menossa jännittävät sitä, niin kuin minä viime vuonna. Olihan se alkupotkaisu omille unelmille, kun sinne sitten pääsi. Haluan kuitenkin painottaa, että jos sinne ei pääse, ei se tarkoita sitä ettei voisi olla mukana ensi vuoden KV-kisoissa tai että olisi huono ratsastaja, mutta se on erinomainen tuki ratsastajalle ja siellä saa hyvin realistiset tavoitteet mitä lähdetään toteuttamaan. Se on syy siihen, miksi haluan olla mukana jos vain pystyn.

Pm 2016 Ypäjä. kuva Senja Holpainen



Oma kotivalmentajani aina sanoo minulle, että "Ollaan matkalla poniratsastajasta GP-ratsastajaksi  ja kaikki mitä opit, on askel eteenpäin tällä matkalla."
On tärkeää tottakai tehdä parhaansa ja keskittyä täysillä suorituksiinsa, mutta itse olen maajoukkuevuoteni aika oppinut tajuamaan tämän lauseen merkityksen kantapään kautta. Poniratsastajana olen vasta niin alussa. Ponivuosien aikanahan on periaatteessa tarkoitus astua tähän treenimaailmaan ja opetella asioita, jotta ne olisivat sitten hevosten kanssa helpompia. Treeni täytyisi pitää aina tärkeimpänä, kuin maineen ja kunnian haaliminen. Kuka tekisi tätä vain kilpailemisen takia? Tämän ikäisenä KV-radoille pääsy on etuoikeus ja laajentaa valtavasti kuvaa siitä, mitä taso muissa maissa on.
Tällä hetkellä unelmoin tottakai maajoukkueeseen uudelleen pääsystä ja että kisat menisivät siihen malliin, että pääsisin kansainvälisille radoille parantamaan suorituksiani. Tavoitteissani vuoden sisällä kuitenkin on päällimmäisenä oppia ratsastamaan niin, että on helppo siirtyä hevoseen. Haluan ratsastaa hirveästi erinlaisia hevosia ja poneja, jotta laajennan omia taitojani ja tehdä niitä sulkuja ja takareita loputtomia määriä koko vuoden ajan. Aion myös nauttia täysillä vikasta ponivuodestani ja erityisesti toivon Ranen pysyvän hyvässä kunnossa ja innokkaana kisaradoilla.



Omat unelmani siintelevät siellä missä varmaan jokaisen ponitytön jossain vaiheessa: Olympialaisissa ja kansainvälisillä kouluradoilla,  tottakai jonkun huippu liitokavion kanssa. Kaikki hevoset jota mulla ennen sitä tulee olemaan ja joka ikinen rata ennen  olympiarataa on  askel lähemmäksi sitä. Tällä hetkellä siis Ranen kanssa suoritan yhtä vaihetta kohti sitä nyt Ypäjällä ja juuri tähän tilanteeseen se on täydellisin mitä voisi olla. Se opettaa kuinka ratoja ratsastetaan ja pelastaa vielä joissakin tilanteissa. Sen kanssa kaikki on helppoa kisapaikoilla ja saan keskittyä vain suorituksiin. Se tökkää nenällä jos rata menee huonosti ja on tyytyväinen joka suoritukseen, vaikka itse pilaisinkin koko radan. Rane on aina ylpeä minusta.
Maajoukkueleireillä, kilpailuissa ja treeneissä tuntuu samalta kuin tapaisi suomalaisjoukon Thaimaassa ja tuntee olonsa hyvin kotoisaksi. Meitä yhdistää jotkin asia: samat unelmat, kova reeni, intohimo, motivaatio ja rakkaus ´hevosia kohtaan. Me kaikki ollaan samassa veneessä.

Ratsastus on yksilölaji ja joudumme välillä kilpailemaan parhaitakin ystäviämme vastaan, jolloin voi tulla tilanteita joissa toinen joutuu joka tapauksessa pettymään. Nostan tämän vuoden nuorten ratsastajien SM:mät esille, jossa tytöt joutuivat ratkaisemaan mitalit kavereiden kesken ja tekivät sen niin ammattimaisesti kuin voi vain vaatia. Osattiin jopa siinä tilanteessa olla onnellisia toisen puolesta ja sen jälkeen lähdettiin yhdessä juhlimaan mitaleita. Kaikkihan heistä hattunsa olivat ansainneet ja mitalijaon ratkaisi se, kuka vaan sattui sinä päivänä onnistumaan. Mielestäni tämän  vuoden yksi hienoimmista hetkistä kouluratsastuksessa. Kunpa kaikki pystyisivät iloitsemaan toisten puolesta oltiin sitten kansainvälisissä tai seurakilpailuissa. Toivon, että jokainen voisi miettiä omalta kohdaltaan, miten voisi parantaa tunnelmaa joka puolella Suomea kisoissa, oli kyse sitten mistä lajista tahansa.
Me kaikki maajoukkueessa ja kansallisella tasolla ollaan vasta matkamme alussa. Kuljetaan sitä matkaa kunnialla yhdessä ja toteutaan meidän kaikkien unelmat, sillä suomalaisella sisulla joka meille on annettu, kannustetaan toisiamme upeisiin suorituksiin ja otetaan uutta verta mukaan innolla. Mitä enemmän hyviä lupaavia ratsukoita, sitä kehittyneemmäksi ja vahvemmaksi Suomen kouluratsastus tulee.

Täytyy muistaa, että jokaisesta meistä voi joskus tulla Olympiaratsastajia

Work hard, dream big

Eveliina

Terveisiä Ypäjältä!

Kaikki pakattu, auto starttaa ja ilmassa on haikeutta. Valjashuone jää melkein tyhjäksi tavaroitteni lähdettyä paikoiltaan. On jo kiire, eikä turhia hyvästelyjä kerkeä tekemään, hyvä niin. Koko matkan puhumme äidin kanssa hevosista, tottakai, ja moni soittaa vielä matkalla tsemppaakseen mua. On mulla hyvä tiimi.

Kaksi viikkoa takana tätä sanoinkuvailettoman hienoa hevoselämää Ypäjällä. Siellä ei turhaa sanota, että täällä eletään täyttä hevoselämää, sillä sitä se todellakin on. Herään joka aamu orisuokkien hirnuntaan, kun ne pääsevät tarhaan, joka on melkein meidän soluasunnon ikkunan alla. Kyllä se auton äänen voittaa. Täällä pohjanmaalla kouluratsastajana ollessani en olisi voinut kuvitellakkaan, kuinka hyvissä oloissa muut on treenannut nämä talvet. Vihdoin ja viimein mullakin on mahdollisuus kävelyttää hevonen lämpimästä tallista suoraan (laskin, 23 m välimatkaa maneesin ja tallin välillä) lämpimään maneesiin ja saada laadukasta valmennusta. 

Treenaan valmentajan kanssa noin joka toinen päivä. Nyt ollaan keskitytty todella paljon istuntaan ja oon erikseen käynyt istuntavalmentajan valmennuksissa. Se on auttanut todella paljon ja vatsalihakset ovat kyllä kiittäneet. Ranelle vaihdettiin myös satula, sillä edellinen oli selvästi painanut sitä lantioselkään, joka jumittanut takajalat. Jo tällä muutoksella laukka parantui paljon. Siitä isot kiitokset Satula.com, jolla siis toimipiste myös Ypäjällä ja päästiin sinne sovittamaan monta kertaa satuloita. 

Treeneissä ollaan tehty ponin ja mun suoruutta, sekä kasvatettu ponin kantovoimaa. Jo kahden viikon treenien jälkeen poni on alkanut liikkumaan paremmin jousilla ja tuntuu, että oon oppinut enemmän mitä koko vuonna yhteensä. 

Ypäjältä oon saanut todella paljon kavereita jo lyhyessä ajassa. Samassa solussa mun kans asuu 5 muuta tyttöä ja meistä on jo nyt tullut todella hyviä kavereita. Myös uudessa luokassani Kartanon koulussa mulle on tullut uusia tuttavuuksia ja kaikki on koulun puolesta mennyt todella hyvin. Siitä olin kuitenkin yllättynyt, että koulussa missä olen, ei mun lisäksi ole kuin pari ratsastajaa. Ilmapiiri hevosista puhuessa on kuitenkin paljon kevyempi kuin Vimpelissä. Päivät menee koulun jälkeen tallilla, kuntosalilla ja kavereiden kanssa ollessa. 

Opistolla on lähes joka viikko kaikkia klinikoita, kilpailuja, valmennuksia eri valmentajilta ja tykkään pitkän päivän jälkeen vaan istuutua maneesin nurkkaan ja seurailla näitä. Mahdollisuudet kansainvälisesti pärjänneiden valmentajien ja ratsukoiden seuraamiseen ovat Ypäjällä niin huiput ja niistä oppii paljon. 

Apu täällä on myös todella lähellä. Mikä ikinä vaiva tai huoli onkaan, niin siihen saa heti apua ammattilaisilta. 

Talven treenisuunnitelma on pitkä ja edetään palapalalta eteenpäin. Tein ison päätöksen lähtiessänni tänne ja jouduin luopumaan paljosta. Jo Kapu riittää pelkästään tähän paljouteen, mutta tällä hetkellä voin ainakin sanoa, että se todellakin oli sen arvoista. Ypäjällä teen just sitä mistä tykkään. Katsotaan minne polku vie tämän talven jälkeen. Yhteishaussa ainakin Ypäjä taitaa olla ykkösenä.

Eveliina

Vastaukset kysymyksiinne tulevat tässä!

Kuinka kauan olet ollut kouluratsastaja?

koulua oon treenannut 11-12 vuotiaasta tavoitteellisesti.

Kuka oli ensimmäinen poni/hevosesi?

Ensimmäinen Ponini on ollut vuonohevonen Prinz Henning "Henttu" jonka sain 9 vuotiaana?

Minkälaista on olla maajoukkueessa ja ovatko treenit raskaita siellä?

Maajoukkueessa on kivaa mutta myös aika raskasta olla, koska siellä on kovat vaatimukset kehityksen suhteen. Treenit ovat tiiviitä, mutta yhdelle ratsukolle pidetään vain 30min, johon itse verkataan alle. Vaikka 30min mennään täysillä putkeen, niin ei se mitenkään erityisen raskasta ole. Perus FEI ratojen juttuja mennään läpi!

Miks päädyitte ostamaan Ronaldon?

Haluttiin ulkomailta ostaa poni ja kokenut, jonka kans ei tarttis pelätä että se karkaa radalta käsistä ja olis opetusmestari. Rane sattui olemaan kaikkea tätä. 

Suurin este minkä olet hypännyt ja kenellä?

Kapulla oon kotona joskus mennyt 125-130 yksittäisinä.

Ketä ratsastajaa ihailet?

Charlotte Dujardin, Lina Dolk, Isabel Werth ja tottakai meidän oma Kyra Kyrklund!

Suosikki ratsastajat poneissa, junioreissa, nuorissa?

Jos suomalaisista puhutaan niin poneissa Vilma Taira ja Amudha Huttunen (poneissa), junioreissa Kiia Kuosa ja Olivia Vliek (junioreissa) ja nuorissa Ella Paloheimo!

Sun lempivalmentaja, koulurata ja hevostarvikemerkki?

Anu Korppoo, FEI ponien joukkueohjelma ja JH collection tai Pikeur!

Miten paljon sulla jää vapaa aikaa kavereille tai muulle?

En ole lähes ollenkaan kavereiden kanssa vapaa-ajalla. Tallihommat koulun jälkeen ja sen jälkeen koulujuttuja tai ihan vaan lenkkeilen yms. jos jää ylimääräisitä aikaa. Viikonloput kisoja, valmennuksia, lepoa tai olen muiden mukana kisoissa. 

Mikä on parasta ratsastuksessa? sano vain yksi asia!

Vaikeaa sanoa vain yksi asia, mutta mun mielestä parasta on ehkä itse hevosen ja ratsastajan välinen "maaginen" yhteys.

Tuleeko Rane myyntiin sun ponivuosien loputtua ja tuleeko sulle junnuheppa?

Näillä näkymin tulee myyntiin ja tulee junnuheppa!

Haluaisitko kisata ulkomailla tai lähteä sinne treenaamaan?

Ens vuonna ois tarkotus ainakin Ruotsissa ja mahd. Virossa päästä kisaamaan! Treenaamaan haluaisin lähteä jossain vaiheessa Belgiaan meidän tuttavan tallille. Ehkä mahdollisesti ponivuosien jälkeen.

Eveliina

Miksi valitsit juuri ratsastuksen?

Lajeja on tuhansia mistä valita. Taustallani on pesäpalloa, koripalloa, eri soittimia, kuorossalaulamista ja kuviskursseja. Olen aina tehnyt kaikenlaista ja paneutunut joka harrastukseen täysillä. 
Ratsastus tuli mukaan pikkuhiljaa, äidin innostamana. Se ei kuitenkaan ehkä ollut silloin pääharrastus, vaan halusin tehdä talvetkin jotain sen jälkeen, kun pesäpallokausi kesällä loppui. Muistan ratsastuksen olleen joka kerta hevosen selkään noustuani jännittävä kokemus, jota aina odotettiin. Ensimmäiset onnistumiset ja kehut ratsastuksenopettajalta nostivat kiinnostusta ja halua kehittyä, ja sen jälkeen homma onkin vienyt mukanaan ihan huomaaamatta, jättäen kaikki muut harrastukset pois.

Erityisesti kilpaileminen..

Erityisesti kilpaileminen on se, mikä ruokkii halua ja kiinnostusta oppia lisää. Jotkut kavereistani pitävät minua ihan kahjona, herättyäni lähes joka viikonloppu ennen kuutta treeneihin tai kilpailuun lähdön vuoksi. Mutta voin nyt jo sanoa, että tykkään jopa niistä herätyksistä, jolloin herään perhoset vatsassa jännitykseen, mitä päivä tuo tullessaan? Kisapaikan tunnelma ja tuoksut, se aamuinen hymy joka ihmisen kasvoilla, kun he ovat tulleet  räjähtäneen näköisenä valmistaudutaan kohti tulevaa. Haha, siinä sitä jotain on, ja yhteenkuuluvuuden tunne on suuri! Vaihdetaan kuulumisia, kerrotaan parhaimmat juorut ja veikataan prosentteja, millainen poni on ollut? Kanttiinin sämpylät, jotka eivät jännityksen kanssa uppoa millään ja lopulta annetaan periksi ja syödään sitä mitä vaan alas saadaan. 
Itseluottamus on yksi asia, mistä olen todella kiitollinen tälle lajille. Se, että ratsastat sellaisella asenteella että me tullaan, ja näytetään mitä osataan, on todella tärkeää. En koskaan lähde radalle enää häntä koipien välissä miettien, mitä muut ajattelevat. Se on ruokkinut omaa rohkeuttani myös arkisissa asioissa ja koulussa. Luulen, että osa syy myös vahvaan luonteeseeni. Välillä ratsastuksessa tulee tilanteita, jolloin joudut miettimään, mikä sinulle itsellesi tai ponillesi on parasta, vaikka valmentajat tai läheiset sanoisivat mitä. Oman polun löytäminen ja oikeiden ratkaisuden tekeminen on tärkeää ja vaatii myös rohkeutta pitää omat mielipiteensä. 

Omien rajojen ylittäminen

Otsikolla en tarkoita pelkästään sitä, kun vedän enkkaprossia, tai että opin tekemään jotain ihmeellistä. Kouluratsastuksen kiehtovuus itselläni on siinä, kun tekee jotain todella itselle vaikeaa ja onnistuu siinä. Olen onnekas siinä, että minulla on läheinen ihminen, joka vahtii koko ajan kehittymistäni ja sitä, mitä täytyisi korjata. Itselleni ollaan aina oltu todella vaativia, joka kehittää minua ehkä parhaiten kotona ratsastuksen parissa. Minulla on kentän vieressä aina ihan oma peili, jota kutsutaan nimellä "äiti".  Peilini on yleensä se ihminen, joka laittaa minut niin vaikealle ja epämukavalle alueelle, että kehityn ja joudun muuttamaan asioita. Yleensä ensin itken tuskasta ja sen jälkeen siitä, kuinka olen onnistunut jossain asiassa ja oppinut jotain uutta. Olen silloin taas ylittänyt yhden rajan, ja tätä onnistumisen fiilistä, en pysty edes kuvailemaan. 

hevonen parhaana ystävänä

Itselläni on kaksi hyvin persoonallista ponia, joita kumpaakin rakastan yli kaiken. Siinä ne todelliset ystävät vasta onkin, kun pitävät kirjaimellisesti turpansa kiinni ja kuuntelevat kaikki surut ja murheet. Voin luvata, että molemmat poneistani ovat kokeneet kaikista suurimmat kiukkuni ja joutuneet vain katsoa tappisilmillään, että mikähän tuota kuskia taas vaivaa..? Ponini ovat olleet myös selviytymiskeino arjesta, erityisesti vaikean viime kevään aikana. Sanon aina eläväni kaksoiselämää. Kotona heppatyttö ja koulussa aivan jotain muuta. Hevosten kanssa saan kuitenkin olla oma itseni ja unohtaa kaiken noustuani hevosen selkään. En voisi kuvitella eläväni ilman parhaita ystäviäni ja tiedän että moni pystyy samaistumaan asiaan.

Siinä pidempi vastaus kysymykseen, mikä minulle tuli ja päätin heti tarttua siihen.

Eveliina

Uusia tuulia ja PM!

Koko kevät käytiin PM-katsastuskilpailuissa etelä-Suomessa. Ajatuksena vakiinnuttaa minut ja Rane sille tasolle. Tulokset vaihtelivat, mutta tavoite saavutettiin kyllä. On jo mukava lähteä tutuille ponien FEI ohjelma radoille ja kisata Suomen parhaiden poniratsastajien seassa. Oltiin myös pari kertaa sijoilla PM-katsastuksissa ja meidät valittiin Suomen pikkuponijoukkueeseen edustamaan Pohjoismaidenmestaruuksiin, mikä oli todella hyvä tilaisuus saada kansainvälisistä kilpailuista kokemusta. 

Radat eivät olleet minun ja Ranen parhaimpia, mutta rikottiin omia ennätyksiä kahtena päivänä. Saatiin myös Suomen joukkueen parhaat tulokset pikkuponeista joka päivä! 

Matkan varrella oli monenlaisia ongelmia, joita pystyttiin ratkomaan aina uudella stragedialla uuteen päivään. Jouduin miettimään ihan oman perusratsastuksen muuttamista ja tyyliä, millä lähdetään rataa tekemään. Toisena päivänä ponia yritettiin saada paremmin liikkumaan mun eteen, jotta asiat näyttäisivät sulavimmilta ja helpommilta. Käynninkauttavaihdoista hävisin ensimmäisenä päivänä paljon pisteitä, mutta jo seuraavana päivänä tein ne hyvin, jolloin prosentit nousivat 3%. Toisena taas poni haluttiin nopeaksi, mutta rennoksi. Samalla täytyisi esittää poni ja rata niin hyvin kuin itse osaa. Parhaani tein, ja olen siihen tyytyväinen. Opin tästä reissusta todella paljon. Kasvoin kilpailijana  ja paineensietokykyni kehittyi. Seuraaviin kansainvälisiin on varmasti jo helpompi lähteä.

Suomen joukkuehenki oli super hyvä ja pidettiin lippu korkealla koko kisojen ajan! 

Uusia tuulia

Ypäjällä on vietetty joulukuusta asti todella paljon aikaa. Maajoukkueleirit, kilpailut ja mun valmentaja on siellä, Oon ollut viikonloppuja siellä treenaamassa Anun silmän alla ja kisareissuillekkin on menty aina sen kautta. 300km matkaan sinne ja tänne takasin, on jo totuttu, mutta se alkaa käymään todella raskaaksi. Varsinkin talven päälle maajoukkueleirien vuoksi. Kotona täällä pohjanmaalla mulla ei ole kotivalmentajaa, eikä pohjaa millä mennä talvisin. Koulun päälle maneesille lähteminen on lähes mahdoton ajatus huonoilla keleillä.. ja kun se koulukin pitäis hoitaa..

Joten omaa elämää helpottaakseni ja jaksamisen kannalta, aion muuttaa Ypäjälle lokakuun alussa. Vaihdan siis myös koulua Vimpelistä sinne ysiluokalla ja vain Rane muuttaa mun mukana. Kapu jää kotiin kaverilleni ratsastettavaksi. 

On huippua päästä treenaamaan ensimmäisen kerran läpi talven hyvällä pohjalla ilman taukoja. Poni pääsee hyville pohjille ja apu on lähellä. Pääsen myös Anun valmennukseen monta kertaa viikossa ja ponille löytyy sieltä läpiratsastajia. Suuri askel lähteä yksin, mutta todella kannattava ja eteenpäin vievä.

Eveliina

Kuulumisia

Kausi on aloitettu helposta A:sta Ranella 67.5% ja Kapulla 68.3% 1-tason kisoissa. Käytiin testaamassa, miten ponit radalla toimii. Kapun kanssa olin huolellisempi teitten suhteen, josta paremmat prosentit, mutta Rane olisi varmasti pystynyt samaan mun omalla tarkemmalla ratsastamisella. 

Eilen 28.2 olisi ollut Top Dressage Finlandin rataharjoitukset, mutta ne jäivät meiltä viime hetkellä väliin, kun kopin renkaat olivatkin niin jäässä, etteivät pyörineet. Onneksi. sillä oksensin eilen aamulla ja nyt olen kotona mahataudissa. Ei olisi ollut hääviä tässä taudissa olla Ypäjällä!

Ponit on toiminut tosi hyvin. Oltiin Kokkolassa aluevalmennuksissa ja Anu kehu, että Kapukin oli mennyt eteenpäin. Sain Ranelle todella hyviä vinkkejä, miten saan sen käyttämään itseään koko kropastaan. Myös Anu  käski ratsastaa Ranea aivan kuin hevosta, sillä se selvästi tarvitsee todella vahvan istunnan. Tähän asti Rane on päässyt heittämään mua vähän pois satulasta, mutta nyt vaan sinnittelen, että pysyn tiiviisti satulassa kiinni. Poni on tämän myötä ollut myös varmemmin avuilla ja mun istunta on parantunut.   

Rane teki ihan sika mageet käynnin kautta vaihdot laukassa, ja siinä taitaa olla meidän ässä vedettävissä hihasta kisoissa. Se on helppoa Ranelle, eikä yleensä tee tahtirikkoja siinä, vaikka itse sähläisin, mutta nyt Anu opetti todella ratsastamaan ne. Ponilla on niin ääretön kokoamiskyky, että jos se radalla ne noin tekee, niin on odotettavissa kovat numerot!

Eveliina

Henkinen valmentautuminen, kehittymisen salaisuus? 

Vuosi vuodelta aletaan keskittymään monipuolisemmin itse urheilijaan. Miten kilparatsastajan tulos saadaan entistä paremmaksi? Miten saadaan rakennettua henkisesti ja fyysisesti vahva kilpailija, joka pystyisi tekemään omalla tasollaan parhaimman suorituksensa radalla, onnistumaan?

Vasta maajoukkueessa, fysioterapeutin luennolla kuulin ensimmäisen kerran puhuttavan omasta hyvinvoinnista, ryhmähengestä, (sis. Hevospiireissä) valmentajan ja valmennettavan välisen yhteyden tärkeydestä ja siitä, miten hirveän vaativa laji meidän lajimme henkisesti oikeasti on. Aika monta kilpailua ja siihen valmistautumista olen käynyt ja jälkeenpäin harmittaa ajatus siitä, miten hyvin tähän mennessä olleet kisat olisivatkin menneet, jos mukana olisi ollut psyykkinen valmentautuminen tulevaan koitokseen. 

Vaativa laji henkisesti, häh?

Ratsastajana olen tositilanteissa hätäinen. Menetän pisteitä paineen alla sillä, että teen kulmista suorat, laukat nousee miten sattuu ja 8 m voltti taipuukin 10 metrin voltiksi. Itse lähden korjaamaan itsessäni tätä. Jotkut saattavat paineen alla unohtaa radan,tehdä liian äkkinäisiä päätöksiä tai ottaa riskejä, jotka eivät välttämättä kannata ja koko kesän treenaaminen menee hukkaan.

Lajimme on siitä haastava, että kisaamme yksilölajia kaksin. Ei ole aina kiinni itsestä, jos viimeisen esteen takapuomi tippuu tai hevonen kompastuu siirtymisessä ja menetät johtopaikan sillä. Esteillä pieni adrenaliinin virtaaminen uusintaan on hyvästä,  taisteluntahto voitosta tarttuu yleensä hevoseen ja suoritus voi parantua. Kouluratsastuksessa haastavaa on se, että adrenaliini mikä radalle mentäessä on, täytyy pitää sisällä, ettei sen vuoksi hevonen jännity ja rata mene pilalle, tai ettet itse (niinkuin mulla useimmin isoissa luokissa) ala jännityksen ja fiiliksen pilata rataa. Hyvän oman mielen hallitseva kilpailija pystyy unohtamaan paineen radan ajaksi ja ratsastaa radan täysillä.

"Lahjakkuus ei riitä"

Sanoo lajimme kovimpia nimiä, Piia Pantsu. Pantsu puhuu haastattelussaan vahvasti kilparatsastajalle tarvittavasta motivaatiosta, taistelun tahdosta ja janosta kehittyä paremmaksi. Olen itse ollut Pantsun estevalmennuksessa ja hän kysyi minulta, miksi en hyppää? Pantsu sanoi näkevänsä minussa ainesta, vaiķka silloin hyppäsin 80cm, eikä esteet olleet lajini. Pantsu oli oikeassa, nyt olen maajoukkueessa, ja se mitä hän minussa näki, on herännyt eloon. 

Jos puhutaan maajoukkueessa olevasta ratsastajasta, niin ratsastajalla täytyy olla Pantsun kuvailemia piirteitä. Olen yhden valmentajan kuullut sanovan, että "Tiedän heti kättelyssä, ilman että nään ratsastajan ratsastavan, kuka tulee saavuttamaan tavoitteensa". 

Nostan esiin kaksi ratsastajaa joissa itse huomaan Pantsun puhumat piirteet ja joita arvostan paljon. 

Janni Martikainen ja Miisa Pulkkanen ovat kaksi ratsastajaa, jotka omistautuvat lajillensa niin voimakkaasti, että se huokuu heistä ulospäin ja näkyy myös tuloksissa. Mitaleita löytyy molemmilta poneissa, junnuissa ja voin melkein luvata, että myös nuorten ratsastajien ikäkausilla. Nämä tytöt ovat olleet maajoukkueessa pitkään ja uskon, että kehittyneet pitkästi myös psyykkisellä puolella valmentautumisella. Paineen alla ovat molemmat olleet, varmasti.

Onko henkinen valmentautuminen heidän salaisuus menestymiseen? Uskon, että ainakin yksi osa sitä.

Eveliina