Sivut

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Tarinani

Ratsastus harrastukseni on alkanut Vetelistä Takalan tallin ratsastuskoulusta, jonne äitini vei minut 7 vuotiaana. Kävin talutustunneilla vuoden, jonka jälkeen sain jo oman ponin Hentun. Henttu 23-v, vakaa ja varma aloitus. Sieltä lennettiin suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että istuin siellä jalat spagaattina. (muistan tippuneeni ensimmäisen kerran sieltä niin, että poni oli paikoillaan). "Hemppa" jos jokin, opetti takuulla ratsastamaan hevosta eteenpäin. saatoin hentosilla jaloillani kenties kymmeniä kertoja potkaista pollea, kunnes se otti askelettakaan eteenpäin, haha. Muistaakseni ensimmäisen kerran huipputasoista ratsastustuntia olen myös pitänyt kavereilleni, tottakai Hemppa opetusmestarina. 
Ratsastusintoni edetessä hyppäsin myös Muffe ponin selkään, joka oli mulla ylläpidossakin yhden kesän. Poni oli ehkä siihen tilanteeseen liian säpäkkä tapaus, mutta opetti jo enemmän kuin sen miten hevosen saa liikkeelle. 



Poneja meillä on pyörinyt paljon, mutta mikään ei ollut juuri sopiva, ajatellen kehittymistäni. Lopulta äiti uskalsi laittaa minut oman hevosensa Gamman selkään. Gamma, joka ei sietänyt edes takin pois ottoa selässään, oli Eveliinan, 9v, ratsuna vuoden ja teki minusta vahingossa kouluratsastajan. Ratsastin sillä vuoden pelkästään koulua ja starttasin ensimmäiset kisani. Kooltaan se oli minulle aivan liian suuri, mutta totuin sinnikkyydellä sen pompottavaan raviin ja keinulaukkaan. Gamma veikin mua reilusti eteenpäin ja toi ne ensimmäiset fiilikset kouluratsastuksesta. Valmentauduin sen kanssa aktiivisesti Susanna Kuparin valmennuksissa. 
Noin vaan mentiikin sitten jo avoja ja olihan se niin mahtavaa, tunsin itseni niin huippukouluratsastajaksi, haha. Voin kuvitella miten kauhulla jotkun ihmiset ovat vierestä katsoneet, kun 9-vuotias, 145 senttinen tyttö päästelee 163 senttisellä entisellä kenttähevosella, varsinkin ne jotka Gamma kuumakallen tunsivat. 


Kilpailuinnokkuuden myötä alettiin etsimään mulle kilpaponia. Itselläni, eikä varmastikkaan äitin mielessä ollut se, että kisaisimme näin tavoitteellisesti koskaan, mutta Kapu muutti kaiken. Kapun saavuttua 2013, kehittymiseni ratsastajana kiisi huimaa vauhtia eteenpäin. Ratsastamisesta alkoi tulla elämäntapa ja se alkoi mennä muitten asioiden edelle. Kapua pidettiin enemmän esteponina, eikä sen uskottu riittävän koskaan SM-luokkiin. Mutta sinne me yhdessä kehityimme. Kapu on mielestäni askelajeiltaan mennyt myös valtavasti eteenpäin.
Päästiin kisaamisen ja valmentautumisen makuun oikein kunnolla 2014, jolloin kisattiin pohjanmaalla helppoa B:tä voittaen lähes joka kisan. 
Valmentajana suurimmaksi osaksi silloin oli Taina, jonka valmennuksissa käytiin 2013-2015 kevääseen noin 1-2 kertaa perhossa. Taina loi mulle vankan perusratsastus taustan ja sai Kapun ja mut todella vahvaksi pariksi radoille. 
Kapun kanssa olen oppinut ratkaisemaan myös ongelmia ratsastuksessa ja ratsastamaan aitojen sisällä.
Sanon välillä, että "Kapu on mulle jo opettanut voitavansa", mutta joudun perumaan puheeni joka kerta. Voi olla, että nyt, tänä päivänä minä olen se joka opettaa Kapua, Sillä päivä päivältä, se vain paranee. Teen sen kans kotona myös piruetin alkeita ja vaihtoja, sillä se oppii todella helposti ja tykkää tehdä jotain vähän "erinlaista", jolloin innostuu. 


Kapun rinnalle ostimme keväällä 2015 ponin Ruotsista, joka on nyt sitten viimeinen ponini. Ranen kanssa ollaan käyty pohjalla ja oltu siellä pitkään, välillä noustu ja  taas pudottu. Opittu todellakin äitin kanssa pitkäjänteisyyttä. Itketty, huudettu ja naurettu viime vuosi tuon uuden tulokkaan kanssa. Poni on todella osaava, monen valmentajan kehuma ja huippu persoona, jonka avulla ei varmaankaan periksi annettu, onneksi. Jouduin muuttamaan itseäni, ratsastustyyliäni ja asennettani ratsastajana. Pitämään ne kädet paikallaan ja ottamaan itteäni niskasta kiinni. Kesti 7kk, että poni alkoi tulla puolelleni, löysimme oikeat palikat ja yhteistyö alkoi sujumaan. Oikeastaan vasta maajoukkueeseen päästyäni mut laitettiin oikeille raiteille sen ponin kanssa. 
Siitä lähtien ratsastustyylini on täysin muuttunut, myös Kimmon astuttua kuvioihin  valmentajana on auttanut todella paljon. Ranen opetukset ovat auttaneet Kapukin ratsastamisessa ja ponilla on ihan hirveästi vielä mulle opetettavaa. Odotan sen kanssa innolla tulevaa kautta ja on mahtavaa päästä kisaamaan noin hyvällä ponilla Kapun rinnalla. 


Takalan tallin talutustunneilta tähän hetkeen on ollut pitkä matka ja tästä se jatkuu! Ratsastaminen on mulle intohimo, jonka en koskaan usko lähtevän. Se loputtomaton halu kehittyäa pärjätä kisoissa on mulle itselle se tän lajin suola. Unelma saada tästä lajista jonain päivänä ammatti, ratsastaa huipulla ja päästä kehittämään Suomen kouluratsastuskulttuuria kannattelee niitten vaikeitten aikojenkin yli. 

Tervetuloa seuraamaan blogiani

Eveliina