Sivut

perjantai 18. toukokuuta 2018

Unelmia ja esikuvia

Lukion jälkeen haluan nähdä mitä hevosmaailma ja kilpailu on ulkomailla. Otan sen verran aikaa mitä tarvitsen ja lähden etsimään suuntaa minne haluan tässä maailmassa mennä. Haluan kokeilla ja nähdä, miten pärjään ulkomailla ja ottaako Euroopan hevosmaailma minut avosylin vastaan vai potkaiseeko pihalle. Totuushan on se, että olen jo nyt hieman jälkijunassa muita saman ikäisiä ratsastajia. Suhteita ulkomaiden talleille pitäisi luoda jo tässä iässä ja osa onkin jo ulkomailla kisaamassa ja treenaamassa. Heille iso hatun nosto! Tekevät lukionkin sieltä käsin ja paiskivat töitä kaiken tämän eteen. Itse en olisi ollut siihen vielä valmis peruskoulun jälkeen.



Sitten seuraavaksi herää kysymys rahasta. Minua on kyseenalaistettu erittäin paljon tässä asiassa. Mielestäni hevosmaailmassa kuitenkin suhteet ja se että joku uskoo sinuun on se isoin juttu. Moni tämän päivän suomalaisista ratsastajista ovat päässeet pitkälle sillä, että joku on halunnut antaa heille mahdollisuuden. Toisin sanoen, joku on uskonut heidän kykyihinsä ja paloonsa kehittyä. Kun avaa hieman silmiänsä niin huomaa, että sama tapahtuu myös Suomessa. Itse olen ainakin kokenut sen, että minuun uskotaan ja luotetaan. Luottamus on kuitenkin täytynyt ansaita. Tästä esimerkkeinä sponsorit, valmentajani ja ihmiset jotka ovat luottaneet minuun "valmentajana" ja "ratsuttajana".



Palo kehittyä ja pärjätä näkyy ratsastajan ratsastamisesta jo siinä vaiheessa kun ratsastaja siirtyy ponivuosina kansallisiin luokkiin. Niin sanottu tätsi hommaan on ihan erilainen. Arvostan myös niitä ihmisiä, jotka osaavat ajatella tämän lajin vain harrastukseksi. Tiedän myös maajoukkuetason ratsastajia, joilla tulevaisuuden suunnitelmat ovat mm. lääkkiksessä ja hevoset tulevat olemaan vain se toinen juttu. Heiltä löytyy silti se palo kehittyä ja tulla harrastuksessaan parhaaksi. Siinä varmaankin pystyy ajattelemaan asiat myös hieman kevyemmin, eikä ottaa kaikkea niin valtavan tosissaan. Näin olen kuullut, itselläni ei ole kokemusta -haha.

Tapaan paljon ratsastajia jotka tulevat vähän nolona kertomaan omasta harrastamisestaan tai siitä ettei niinkään kisaa tai valmentaudu. Ikään kuin olisi väärin tulla valmentautumaan jos haluaa pitää lajin vain harrastuksena. Kaikilla on omat "tavoitteensa" ja niitä täytyy kunnioittaa. Te "vain harrastajat" (omien sanojenne mukaan) näytätte meille kilpailijoille, kuinka lajista voi nauttia monella tapaa. Lähden itse pitämään tuntia tai ratsuttamaan aivan samalla tavalla kuin ketä tahansa. Oli kysessä sitten  shetlanninponi tai kansallisen tason kouluhevonen. Valmentajien tehtävä on valmentaa  ja auttaa ratsukkoa sillä tasolla mitä ratsukko on.



 Tässä pari videota, jotkatodellakin kannattaa katsoa. Esikuviani:


Isabell werth ja Weihegold. Isabellin ratsastuksessa ihailen kokemusta. Erityisesti hieman iäkkäämmät kouluratsastuksen kuningattaret ovat ratsastajia joita todella arvostan. He ovat kokeneet ja nähneet. Isabellin ratsastus on parhaimmillaan kaikista isoimmissa kisoissa, kuten tässä World cupin finaalissa. Tämän radan musiikki on ehdottomasti yksi lempi kur musiikeistani.


Kukas muukaan kun Charlotte Dujardin. Charlotte on erittäin kokenut ja arvostettu ratsastaja ikäisekseen. Valegon ja Charlotten yhteistyötä parempaa en ole vielä nähnyt ja kyllähän se noista prosenteistakin näkee..

Tässä uusin lempihevoseni Charlotten alla. Hevonen vielä vähän kokematon, mutta tästä tulee hieno. 




Jurado Lopez jonka kaikki hevoset ovat aina iloisen ja tyytyväisen näköisiä radalla ja treeneissä. "Hyvänmielen ratsastaja"




Lina Dolk Ruotsista. Linaa olen seurannut jo hänen poniajoistaan asti. Yksi Ruotsin lupaavimpia ratsastajia ja päässyt kilpailemaan jo Grand Prixiä hevosellaan Biggles. Yksi esimerkki ratsastajasta, jonka kykyihin on uskottu ja sitä kautta saanut uskomattomia mahdollisuuksia. Tottakai myös Ruotsin hevoskulttuurista  kiinnostuneena kaikki Ruotsin lipun alla kilpailevat kiinnostavat. Linan näin livenä ensimmäisen kerran Suomessa järjestetyissä PM:issä 2016, joissa tietenkin voitti U25 luokat. 




Meidän oma Kyra Kyrklund. En varmaan voi pukea edes sanoiksi kuinka suuri kunnioitus tätä ihmistä kohtaan on. Yksi mahdollinen ja mulle suositeltu paikka olisi lähteä hänen luokseen sitten lukion jälkeen. Ratsastusurani yksi tähtihetkistä oli tietenkin päästä osallistumaan Kyran klinikkaan Ranella 2017. Kyran polku ei ole ollut niin sanotusti rahalla tehty ja hänen tarinansa luo itsellekkin uskon mahdollisuuksiin. Hän on ollut todella rohkea ja valinnut reitit joihin muut eivät ihan ensimmäisinä lähtisi. Sitä rohkeutta haluaisin itsellenikin edes ripauksen. 

Lisäksi ihailen eri valmentajia Suomesta. Ei vaan omia valmentajia vaan myös niitä, joita olen tässä sivussa seuraillut. Kaikilla on niin oma tapa opettaa, mutta kaikista huokuu se sama intohimo valmentamiseen, hevosiin sekä kokemus jota haluaa jakaa eteenpäin. Parhaimpia lausahduksia valmentajilta, jotka ovat jääneet mieleeni: 

"Ratsastuksen opetteleminen alkaa siitä kun ratsastaja oppii pitämään ohjat kädessä" 

"Kiire ratsastaessa on vain tunnetila" (pätee myös muussa elämässä) 

"Kun kerran muistat hengittää, niin ongelma on usein poissa" 

"Kun potkaiset potkukelkkaa liukuu se hetken eteenpäin, jonka jälkeen joudut potkasemaan uudestaan, jotta se jatkaa liikkumistaan. Jos kuitenkin jäät potkimaan koko ajaksi, saavuttaa potkukelkka jossain vaiheessa vauhdissaan pisteen, jonka jälkeen joko sinä väsyt tai potkukelkka ei voi mennä enää lujempaa"

"less is more/vähemmän on enemmän"

"kehittyminen alkaa, kun ratsastaja oppii itse tajuamaan omia virheitään ja korjaamaan niitä" 

"Kun osaat hävitä, voit oppia myös voittamaan" 

"Hevonen on ratsastettavuudeltaan juuri semmoinen, minkälaiseksi olet sen edellisellä kerralla jättänyt" 

"Jokainen meistä voi olla jokin päivä olympialaisissa" 

"Tuntuma on sama kuin se, kuinka paljon puristät kätellessäsi. Ei liian löysä, eikä liian kova. Muista että hevonen kättelee samalla tavalla takaisin"

"Kiitä hevostasi enemmän kuin rankaiset" 

"Hymyile ja hengitä" 

kuva Senja Holopainen



En ole missään vaiheessa kuitenkaan sulkenut pois esimerkiksi yliopistoa tai muuta kuin hevosuraa. Hevoset kuitenkin ovat juuri nyt se ensimmäinen asia elämässäni, koska minusta tuntuu, että minulla on paljon annettavaa ratsastuksen parissa. Minulta usein kysytään että mitä minusta tulee isona, kuten varmaan monelta muultakin tämän ikäiseltä. Lukiossa olen keskittynyt ja keskityn jatkossakin humanistisiin aineisiin sekä kieliin. Vaikuttaminen on ollut aina se minun juttuni. Haluan olla osallisena ja vaikuttaa asioihin. Oli se sitten politiikkaa tai ratsastusta, olisi hienoa olla osana kehittämässä tätä maailmaa jollain tapaa. 

Eveliina 








sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Future cup Ypäjä

Oltiin ennen halli-SM viikonloppua Janne Berghin valmennuksissa Nurmossa. Kipeenä olin tietenkin, mutta kummallisesti siinä ratsastaessa ei mikään flunssa vaivannut. Sain paljon uusia ajatuksia Jannen treeneistä ja oli oikein tehokkaat kaksi päivää. Tästä syystä lähdettiin vasta keskiviikkona Ypäjälle Anun treeniin ennen kisoja, koska pystyttiin treenata täällä Pohjanmaalla pari päivää kisojen alla ja mun ei sitten tarvinnut olla kokonaista viikkoa pois koulusta.



Keskiviikkona saavuttiin Ypäjälle ja illasta treenailin Anun kanssa. Wellu ei ollut yhtään oma itsensä. Se kovetti kylkensä ja sain suorastaan potkia sitä käynnissä eteenpäin. (hevosta joka siis yleensä hipaisusta kannuksella lentää kattoon) Wellu oli todella pyöreä, notkea, mutta silti täysin pohkeen takana. Itkuun sitten Anulle purskahdin tunnin päätteeksi. Olin aivan varma, että sillä on mahassa jotakin, koska oireet olivat juuri sellaisia. Valmentaja käski sitten miettiä vain valmennuksen hyviä kohtia ja paapoa Wellua seuraavaan valmennukseen saakka. Hieroin sen, kylmäsin jalkoja, kävelytin, juotin,juotin,juotin.... Seuraavana päivänä oli jo oma itsensä ja vaikea omalla normaalilla tavallaan, en ole ikinä ollut siitä noin onnellinen, että on oma vaikea edestä eikä sieltä kyljistä :D
Ollaan huomattu, että pitkä matka vaikuttaa Welluun jonkin verran. Jo se, että se stressaa vähän matkustamista, vaikuttaa siihen. Se on vähän kuin "yli innoissaan" päästessään reissuun. Jannen kanssa saatiin myös Welluun tosi paljon uutta taipumiseen yms. ja ehkä itsekkin menin siitä hieman sekasin ja yritin heti keskiviikkona pyrkiä samaan, mutta se näkyikin sitten liian kovana paineena Wellussa ja siihen tiedetäänkin sitten  oman arvonsa tuntevalta konkarilta vastaus: ei onnistu pikku likka.


Torstaina vielä vähän haettiin areenalla ratsastaessa mun oman pään kasaamista ja vaan sitä, että Wellu rentoutuu. W on yleensä edellisenä päivänä kun mennään aitoihin ja areenalle ratsastamaan niin suoraan sanottuna kamala ratsastaa, sillä ottaa kuumaa niin paljon aidoista ja innostuu vähän liikaa, vaikkei mitään pelkääkkään. rennox ja pehmeäksi siis vain ja pari radan asiaa that´s it. 

Perjantai aamuna oli vähän tyhjä olo siitä, mitä päivän rata tulisi olemaan. Rata oli täyttä hakemista ja Wellussa oli edelleen vähän liikaa painetta edessä. Tätä hevosta ei voi ratsastaa niin pyöreässä muodossa, mitä muita kouluhevosia. Se ei pysty (varmaan näkökykynsäkkään puolesta) kulkemaan niin pyöreänä. 65..% ja oltiin viidensiä. Viiden ekan prossat oli 65% sisällä, että sijoitukset sinänsä olivat vain nopan heiton päässä. Liian syvä muoto vei liikettä ja ilmaa mahan alta pois. Wellu ei kantanut etuosaansa ja sain taistella sen joka liikkeen läpi. Papereissa olikin että "erittäin rohkeasti ratsastettu". 

Perjantaista sisuuntuneena ja vähän ehkä takkiin ottaneena palaveerasin valmentajan kanssa ja tehtiin suunnitelma hallimestaruus luokkaan. Lavat ylös, muotoa vähän auki ja painetta pois. Äiti ajeli Pohjanmaalta aamulla rataa katsomaan ja meinasi ettei mitalia edes lähdetä hakemaan, mutta kaikki tietävät että kilparatsastajana olen aina kilparatsastaja. Kun tietää mihin pystyy, niin tottakai sitä lähtee hakemaan. Perusliikkuminen oli paljon parempaa ja siinä päästiin tavoitteeseemme, mutta kolme aivan turhaa virhettä tuli. Ilman niitä olisin varmasti kultaa napannut, mutta kyllä kulta mitali koristi aivan oikean ratsastajan kaulaan.Vaikkei sitä ääneen myönnettykkään, niin kyllä pari ihmistä tuli myöhemmin minulle sanomaan, että minusta aamusta asti oli näkynyt läpi mitä olin lähdössä hakemaan..  :D Joskus sitä onnistuu suunnitelmassaan ja joskus otetaan kunnolla takkiin. Tällä kertaa palat loksahtivat kohdilleen. 



Sunnuntaina sitten mentiin aivan lepposella fiiliksellä. Rakastan omaa kur-musiikkiani ja se rata on aina mukava mennä. Verkka jäi todella lyhyeksi ja W otti vähän kuumaa ja oli aika huono edestä. Vedettiin meidän ja Wellun parhaat prosentit vähän alta 69 %. Oli toinen kerta kun ratsastin sen kisoissa ja se menee jo nyt aivan nappiin musiikkiin. Vielä kun saadaan enemmän liikettä ja tehtävät onnistumaan hieman vaivattomammin niin varmasti pystytään vielä parempaankin. Future cupin finaalissa oltiin kolmansia ja samana päivänä ajeltiinkin sitten jo kotia kohti. 

Mitä näistä kisoista opittiin? Ensinnäkin se, että Wellu todellakin pitää omat rajansa siinä, kuinka paljon häntä määrätään. Löysin Wellun rajat niin verkassa kuin radallakin. Opin korjaamaan niskan jännittymistä ja suun aukomista radalla. W tarvitsee pitkän matkan jälkeen palautumisen. Painetta ei ihan hirveästi tähän herraan voi laittaa, yhdet kisahousut menee roskikseen, laitan niiden piikkiin yhden epäonnistuneen vaihdon (olivat niin liukkaat etten saanut käytettyä painoa vaihdossa) , kankia ei voi  käyttää 5 päivää putkeen Wellun kanssa, käyntiohjelmassa ei saa esittää piaffia ja frakki tulemaan postissa. 

Seuraavaan PM-katsastukseen melkein 3 viikkoa, sitä ennen treenataan perusliikkumista ja hoidetaan hampaita ja lihaksistoa. Mukavaa alkavaa kesää!

Eveliina






lauantai 31. maaliskuuta 2018

Riittämätön

Yleensä sanotaan, että kisoissa joko voitetaan ja pärjätään tai sitten opitaan. Vaikka lähdin viimeisistä sijoista taistelemaan kansainvälisiin, niin löysin itseni molempina päivinä sijalta viisi, ollen toiseksi ja kolmanneksi paras suomalainen. Tässä vaiheessa tuo oli aika ällistyttävä juttu, eikä millään tavalla odotettavissa. Kisat olivat meille siis yksi suuri voitto, mutta eniten sieltä tuli mukaan uutta oppia. Pitkästä aikaa kilpailuiden jälkeen jatkoimme kuitenkin suoraa tavallista treeniä ilman mitään pientä lomaa. Jokin kilpailuista jäi kaihertamaan todella.

Prosentit jakaantuivat viimeisenä päivänä 62% - 67%. Tämä johtui pelkästään siitä, että jäin itse kankeen kiinni ja Wellu hieman puski laukkaohjelman ajan. Suun aukomisesta jäi tosi huono fiilis, koska luultiin jo päässeemme siitä eroon. Wellu kuitenkin hieman innostuneena aina hieman painaa kädelle tai ehkä minä vedän, en tiedä.

                                                 kuva Vilma Taira

Jatkoin kotona nivelsuitsilla ratsastamista. Valmentajani mukaan Wellu on edestä vaikea ja raskas sen takia, ettei kunnioita nivelkuolainta. Kävi kuitenkin suorastaan sääliksi edellisen viikonlopun kamala kankeen kiinni jäämiseni, että ajattelin laittavani vasta seuraaviin kilpailuihin seuraavaksi kanget. Sillä ajatuksella että piru vieköön kun ei osaa ees vetämättä nivelillä ratsastaa niin ei ainakaan kankia tuonne suuhun laiteta. Wellulla taas menee nivelsuitsilla ratsastaessa 45-60min saada se edes hellittämään edestä ja niin pitkä keventelykin tuntuu turhauttavalta.


Olen jo poniajoistani etsinyt sitä oikeanlaista tuntumaa. Tiedän miltä hyvä tuntuma, hevosen pehmeä suu ja läpi oleva hevonen tuntuu. Saan myös lähes joka kerta hevosen selkään noustuani tuntea sen. Osaan ratsastaa hevosen pehmeään tuntumaan, löysätä edestä ja ajatella kädellä eteenpäin, sitten kun hevonen antaa periksi. Mutta mitä ennen sitä? Mikä on teidän ratkaisunne saada hevonen istunnan alle kuuntelemaan ja olemaan kevyt kuin höyhen edestä? Sen oikean ratkaisun löytämiseen minulla alkaa loppua toivo.

Onko oikeen pistää ohjalla niin kauan vastaan ja lisätä painetta loputtomiin, jotta hevonen antaa periksi? Miksi sitten GP-ratsastajien hevoset tanssivat heidän allaan ensimmäisestä askeleesta saakka? Todellakin olen nyt siitä risteyksessä ratsastusurallani, etten enää hyväksy tuota ensimmäistä vaihtoehtoa. Hevosen pitäisi pysyä avuilla ratsastuskerrasta toiseen ilman puristusta tai pakottamista.

Takajalat, ne minun hevoseltani löytyvät. Pystyn ratsastamaan niitä ja vaikuttamaan niihin. Pystyn laukata ympäri kenttää piruettilaukkaa käyntivauhtia, ei ole ongelma. En silti välttämättä ole tyytyväinen hevosen tuntumaan edessä. "Miten se voi tuntua huonolta, kun se liikkuu noin"..Mikä on oikeanlainen paino edessä ja milloin vedän itse? Olen tuntenut tuskaa ja riittämättömyyttä tämän ongelman kanssa jo aika kauan ja haluaisin vihdoin päästä siitä eroon. Pahin asiahan ratsastuksessa on kohdata se tunne, kun tietää etteivät omat taidot enää riitä ratkaisemaan ongelmaa.

Olisiko semmoisia liinan päässä ilman jalustimia -valmennuksia tiukan valmentajan kanssa täällä Suomessakin tarjolla? Kyrakin joutui vielä Interiä startanneena aikoinaan Saksaan muutettuaan menemään monta kertaa viikossa liinan päässä.

Eveliina

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Täyttämässä suuria saappaita

16.3 perjantai ja minun syntymäpäiväni. Aamulla aurinko paistoi ikkunasta suoraan silmiini kun heräsin ja kävellessäni alakertaan isä antoi minulle lipun tämän vuoden Horse show:hun. Koulussa halauksia ja onnitteluita. Opettajat kiireisenä minun kanssani. Yrittivät siis saada läksyjä minulle ensi viikolle kasaan. Sain jo kolmannen viikon vapaata lukiosta tänä vuonna, kiitos. Meidän lukiossa on suurempi huoli minun jaksamisestani opettajilla, kuin minulla itselläni. Tänä vuonna en juhlinut synttäreitä mitenkään. Huomenna on lähtö aamusta jälleen Ypäjälle ja ilta meni pakkaillessa. Ypäjällä on kyllä vastassa ystäviä, joita en ole nähnyt todella pitkään aikaan. Kuinka ihanaa päästä myös taas oman valmentajan silmien alle.

                                       kuva Krista Moisio

Tuntuu ihan järjettömältä, että lopetin juuri poneissa ja olen ensi viikolla menossa juniorina jo kansainvälisiin. Olen ainut "uusi" junnu, joka kvaalasi mukaan kansainvälisiin kilpailuihin. Huijattiin äidin kanssa aika kovasti itseämme, kun syksyllä oikeen monesti joka lööpissä sanottiin että "Rauhallisesti sitten otetaan tuntumaa kohti junnuluokkia. Tutustutaan koko ensi vuosi uuteen hevoseen ja mennään vähän pienempiä luokkia." Mites kävikään? Kaksi starttia takana tuon hevosen kanssa ja suoraa kansainvälisiin. Saappaat tuntuvat aika isoilta.

Mutta jotain tässä on tehty oikein jos kansainvälisiin ollaan menossa. Ollaan todellakin koeteltu omaa jaksamista tällä kulkemisella, mutta sitten kun ei ole tarvinnut, niin sitten ollaankyllä levätty. Turhia maneesireissuja ei paljon kerry ja on aina mukava raskaitten reissujen jälkeen vaan kevennellä omalla kentällä lumihangessa. Oma, ja hevosen mieli lepää. Se, että välillä lähdetään töihin ja kouluun tuntuu lomalta ja se että pyöritetään tätä tavallista arkea, mikä on kyllä jäänyt aika vähiin.

Valmennettavat ovat myös saaneet kunnon kuurin perusratsastusta, heidänkin kisakausi alkaa aivan kohta. Tuo tunnin pitäminen on kyllä niin mun juttu, toivottavasti saan tehdä sitä jatkossakin. Yksi hienoimmista asioista siinä hommassa on kehittymisen näkeminen sekä se, että joku luottaa suhun ihan kympillä.

Olen pikku hiljaa myös löytänyt täällä Vimpelissä oman paikkani niin koulussa, kuin vapaa-ajalla. Olen löytänyt ihmisiä ympärille, jotka ymmärtävät ja kuuntelevat. Saan olla juuri se heppatyttö niin kuin haluan, se on mulle aika iso asia. Joskus täytyy vain osata luopua sekä luottaa siihen, että löytää ympärilleen ne oikeat ihmiset. Lukiossa on myös alkanut valjeta hieman suuntaus, minne mahdollisesti lähtisi opiskelemaan, jos jokin saa mut tänne jäämään lukion jälkeen. Pelkän suunnankin löytäminen tässä vaiheessa on aika iso motivaation lähde. Motivaatio nimittäin usein löytyy vain kouluratojen lukemiseen, haha.

Mutta nyt katseet kohti Ypäjää ja Suomen lippujen neulomista varusteisiin! Heja Finland, tää on aina yhtä hienoa!

Aurinkoista kevättä kaikille! 




tiistai 20. helmikuuta 2018

Ratsastajana kilpailutilanteessa

Kävin matkalla Ypäjälle pyörähtämässä Tampereella kisoissa. Olin innoissani ja tiesin selkeät tavoitteeni radalle. Hevosen täytyi kuunnella ja minun piti pitää järki kasassa eikä hätäillä. Itse asiassa onnistuimme siellä radalla. Ei 70% tulosta kuitenkaan ihan möhlimällä voi saada, mutta verryttelyssä pääsin tapaamaan puolen vuoden jälkeen omat heikkouteni ratsastajana ja kilpailijana.


Varasin verryttelyyn aikaa tunnin, koska ajattelin Wellun olevan jumissa viikon jää- ja lumipohjalla liikuttuaan. Olin oikeassa, Wellu oli vähän jumissa, nahkea ja erittäin painava edestä. Pidin todellakin maltin ja ratsastin käynnissä Wellun ensiksi pyöreäksi ja pehmeäksi. W kuitenkin osaa aika hyvin luistaa minulta esim. alkuraveissa niin, että ei käytä kunnolla selkää. Kun lähdin ravaamaan, oli ensimmäinen ajatus että "voi ei, tässä tulee kestämään kauan". Jos olisimme olleet kotona, olisin rauhallisesti miettinyt niin kuin lähes joka päivä, että millä ongelma ratkaistaan. Miten minut on opetettu nostamaan hevosen selkä ylös ja saamaan se kevyeksi kädelle? Mutta, koska puolen vuoden kisatauko oli tehnyt tehtävänsä, osasin hienosti ottaa kaikki ne vanhat huonot tavat käyttöön, jotta saisin hevosen toimimaan. Niin kuin valmentajani aina sanoo: Se on inhimillistä palata takaisin tuttuun ja turvalliseen asiaan ongelmatilanteissa, eikä kokeilla juuri opittua ja sisäistettyä, sitä "vaikeampaa" vaihtoehtoa. Me ihmiset teemme lähes kaiken käsillämme ja niin yritin ratkaista myös tämän käsilläni. No, voitte arvata tuliko siitä mitään. Onneksi äiti oli kentän vierellä ja oli ehkä avain asia siihen, miksi edes yritin päästä kädellä ratsastamisesta pois ja sain kuin sainkin Wellun loppujen lopuksi hyväksi radalle. 

Jokaisella ratsastajalla on omat heikkoudet ja vahvuudet. Mutta se, mikä loppujen lopuksi kehittää meitä heikkouksistamme pois, on niiden tajuaminen juuri siinä tilanteessa, kun ketään ei ole ympärilläsi sanomassa asiasta. Oma vahvuuteni ratsastajana on se, että osaan etsiä ongelmiin ratkaisut ratsastaessa ja huomaan yleensä virheeni.  Kuuluisin oma virheeni joka päiväisessä ratsastamisessa on se käsijarru. Työstän sitä asiaa tietoisesti joka päivä ja pyrin pääsemään siitä eroon joka päivä. Uskon että liika kädellä ratsastaminen on myös monen muunkin ongelma, mutta moniko tiedostaa sen miten asian korjaa, kun valmentaja ei ole sanomassa siitä? Voin itse ainakin sanoa oppineeni asian vasta silloin, kun yksin kotona ratsastaessani pystyn toteuttamaan sen. 

Mikä on sitten heikkouteni? Psyykkisen aihepiirin parissa pysymiseksi sanon että kisatilanteet. Alussa mainitsemani verryttelytilanne on yleensä se, missä mokaan pahasti. Ylisuorittaminen, puristaminen ja jännittyminen ovat niitä asioita jotka pilasivat jo ponivuosina verryttelyni. Minusta saattaa myös tulla äkkipikainen ja teen liikaa verryttelyissä. Tätä on työstetty ja työstetään edelleen sillä, että minun pitäisi suunnitella tarkalleen jokainen verryttely ennen kisaa ja pyrkiä ratsastamaan niin kuin kotona tekisin yksin kaikessa hiljaisuudessa. Kotivalmentajani on maailman paras rauhoittamaan minua kisaverryttelyssä. Jos alan hätiköimään vaikka verryttelyn loppuvaiheessa, laittaa hän minut takaisin keventelemään hevosen alas pyöreään muotoon. On muuten erittäin hyvä tapa, kannattaa kokeilla jos on samanlainen ongelma. Myös ne ihanat äidit siellä kentän laidalla jotka huutelevat kesken verryttelyn. Olen huomannut, etten ole ainut joka ottaa siitä vain lisää stressiä ja negatiivista mieltä ratsastukseensa. Kannattaa jo ennen verryttelyä puhua siitä äitien ja isien kanssa, että minkälaisia neuvoja voi huudella jos niitä huutelee. Omalla kohdallani tiedetään molemmat äitini kanssa, että on parempi kun hän pysyy maneesin tai kentän toisessa päässä ja antaa rauhan valmistautua suoritukseen valmentajan kanssa. 

No, kun sinne radalle selviää valtavan ^ henkisen ponnistelun jälkeen (ainakin omalla kohdallani), onkin sitten seuraavan haasteen vuoro. Radalla pystyn jostain syystä ratsastamaan täysillä ja olen siellä aika tinkimätön. Pyrin ratsastamaan asiat aina loppuun asti eikä vajaiksi. Aitojen sisässä tulee kuitenkin välillä semmoinen olo, että se pitäisi suorittaa todella nopeaa, jolloin kaikki liikkeet kärsivät. Seuraava tavoitteeni onkin sisäistää ja toteuttaa radalla se ajatus, että haluaisin nauttia radalla olosta ja malttaa ratsastaa asiat rauhassa, eikä vain loppuun asti ja äkkiä. 


Mitä parannettavaa teillä on kisatilanteessa tai kotona"psyykkisenä" ratsastajana? 

Eveliina

(kuvat Anzeelika Aasmäe)




maanantai 22. tammikuuta 2018

Paljon uutta perusratsastukseen

"Täytyy olla jämäkkänä ja käyttää niitä vatsalihaksia" , "Käytä hieman reittä apuna, jos vatsalihakset ei riitä" , "Ole napakka" , "Kyynerpäät kylkeen ja hartijat taakse" , "Tee monta pidätettä istunnalla" . Kuulostaako tutulta? Nämä ovat lauseita, jotka ainakin itselläni ovat jääneet pysyvästi tuonne pään sisälle. Valmentajat tietävät mitä näillä asioilla tarkoittavat, mutta itse olen ymmärtänyt nämä kaikki lauseet tähän mennessä täysin väärin. Ai miksi? Kun on käsketty tehdä puolipidätteitä, olen puristanut hevosta niin, että en yhtään ihmettele miksi se on lakannut menemästä eteenpäin. Huomaamatta tämä jarruttaa hevosta jatkuvasti, mutta hei, minähän vain teen niitä puolipidätteitä? Reidet, polvet ja vetävä käsi jarruttaa hevosta taakse päin, jolloin kaikki liike ja eteenpäinpyrkimys sammuvat. Myös se kuuluisa niin kaunis istunta, kun kouluratsastaja istuu takakenossa selkä suorastaan kaarella. Väärin, tämäkin jarruttaa hevosta.



Nyt minulla on hevonen, joka ei mene eteenpäin, jos puristan yhtään. Olen harjoitellut koko Tammikuun ajan sitä, että jalkani ovat lonkista varpaisiin asti kuin makaroonit ja käteni ajattelevat joka askeleella kohti hevosen suuta. Siinä on työtä, on paljon hommaa opetella pois siitä jämäkkyydestä (eli puristamisesta), mitä on yrittänyt viimeiset 5 vuotta tehdä. Myös pystyssä istuminen tuo ajatuksen eteenpäin menemisestä. En vedä taakse, kun en ajattele istunnallani taakse. Takakeno on tuonut myös sen, että työnnän laukassa istunnallani, mikä vain sammuttaa hevosen liikettä ja hidastaa. "Ratsasta sitä hevosta, äläkä satulaa!" - Kyra Kyrklund

Puolipidäte tehdään istunnalla ja kun hevonen on tulossa puolipidätteestä takaisin, täytyy jo ratsastaa eteenpäin. Hevosen täytyy olla niin herkkä puolipidätteelle, että kun sen tekee, hevosen pitäisi tulla siitä ensimmäisestä puolipidätteestä jo takaisin. Puolipidäte on yhteydessä takajalkoihin, eikä hidastamiseen. Sillä tasataan hevosen tahti ja tuodaan hevonen enemmän tasapainoon ja takajaloilleen. 

Ollaan alotettu harjoituspiruettien ja piruettilaukan harjoittelu valmentajani kanssa. En luultavasti mene niitä vielä tämän kauden radoilla, mutta niiden opettelu avasi minulle ihan uuden maailman. Piruettiin tullessa pienikin puristus reisillä sammuttaa laukan kokonaan ja hevonen ei pysty kääntymään takajaloillaan. Tämä hylkää siis kaikki kuvitelmani siitä, kuinka paljon painetta ja voimaa ratsastaja tarvitsee piruetin valmisteluun ja ratsastamiseen. Oikeastaan rentous ja tasapainolla vaikuttaminen ovat valmistelun a ja o. Myös tila edestä on todella tärkeä, koska grammankin tuntuma ohjaan väärässä kohtaa kääntäessä sammuttaa laukan. Tulin aluevalmennuksissa noin 10 kertaa uudelleen puolipiruettiin ja onnistuin ehkä kerran. Joka kerta epäonnistuin yliyrittämisen ja liian paineen takia, enkä mielestäni edes puristanut ;) 

Puristamisen lisäksi oma hätäilyni on toinen mitä yritetään kitkeä. Pitäisi malttaa jäädä hevosen liikkeeseen ja saada tiputettua itsensä sinne satulan sisään. Itselläni on ollut lonkissa vikaa ja vasen lonkkani pistää tällä hetkellä kovasti vastaan sitä joustoa, mikä jalkojen rentoutumiseen satulassa tarvittaisiin. Tämä kuitenkin on pitkäaikainen vaiva, josta yritetään koko ajan päästä eroon jäsentenkorjaajan kanssa. Oikeastaan se kaikista ärsyttävin tunne, kun tuntuu siltä ettei hevonen liiku eteenpäin, pitäisi niellä, malttaa ja jäädä askeleeseen. Yleensä tämän tunteen yli päästyä hevonen tulee pohkeen eteen. Oma valmentajani kutsuu tätä takajalkojen päälle jäämiseksi ja neuvookin siinä tilanteessa, kun hevonen tuntuu hitaalta, niin miettimään takajalkoja ja ratsastamaan niitä. Se Even sätkiminen ja hätäily ei enää siis autakkaan, on se kumma. 

Tässä ajatuksia mitä jo tänä vuonna olen kerennyt vähän sisäistämään ja minkä kanssa jatketaan työstämistä. 

Less is more

Eveliina


torstai 18. tammikuuta 2018

kuulumisia!

Maajoukkuekatsastuksissa muisti jälleen, miten valtavan lahjakkaita junioreita minulla on vastassa ensi kaudella. Heräsi pieni taistelutahto ja suorastaan potkaisu p*rseelle katsellessani maajoukkuueesa treenaavia junioreita. Ei päästy maajoukkueeseen, mutta se melkein tiedettiinkin. Taso on kova ja ilman tuloksia sinne ei mennä. Sain kuitenkin junioreiden maajoukkuevalmentajalta todella paljon kehuja ja rakentavaa palautetta. Hän piti myös tavoitteitani ensi kaudelle realistisena. "Ota kaikki irti mitä näin osaavasta hevosesta saat" -lausahdus jäi pysyvästi mieleeni.

Maajoukkueleirin jälkeen "tätsi" koko hommaan palasi. Suunniteltiin Anun kanssa treenejä eteenpäin ja listasin selkeät suunnitelmat koko ensi kevääksi. Lukiossa siirsin kursseja kesälle, jotta pystyisin 110% keskittyä tekemään tätä täysillä. Juuri nyt Wellu on kaiken edellä. Minulla on onneksi valmentaja, joka ei pidä 314km minään ongelmana. Asiat järjestellään niin, että olen viikonloput, lomat ja kaikki mahdollinen vain vapaaksi koulusta saan, Ypäjällä.


Wellulla hoidettiin hampaat pari viikkoa sitten ja kanki vaihdettiin suoraan, ison kielentilan sijaan: Muutos oli uskomaton. Hevonen joka monta vuotta on painanut kädelle, on höyhenen kevyt nyt edestä. Ehkä se vähän helpottaa kun kipeä silmä ja kipeä suu ovat poissa..?
Ratsastettavuus on kuitenkin tällä hevosella nyt juuri se, mihin kaikilla muilla hevosilla olen aina pyrkinyt, mutta en ole vasta kuin Wellulla saanut sen kokea. Ikää sillä on nyt 17-vuotta, mutta minusta tuntuu, että se on nyt paremmassa kunnossa mitä vuosiin. Toivotaan että sillä on monta vuotta aikaa opettaa minua. Tiedän jo nyt, että tälle hevoselle joskus hyvästien sanominen tulee olemaan tähän astisista kamalin. Kun joku osuu kohdalle ja tuntuu niin omalle, niin siitä pitää osata nauttia täysillä. Meillä kävi tuuri. 
Olen kilparatsastaja jolla on aina tavoitteet kilpailuiden suhteen. Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että päätavoitteeni tämän hevosen kanssa on oppia niin paljon kun vain mahdollista. Ehkä tämä voi olla se  once in a lifetime -mahdollisuus oppia näin osaavan hevosen kanssa. 

Olin vähän hukassa ja epätietoinen tulevaisuudesta syksyllä, mutta nyt olen jälleen täysin varma siiä mitä haluan. Se on tärkein motivaation lähde kilpaurheilijalle.



Tänä vuonna uusia yhteistyössä kanssamme ovat mm. NoShout ja Varna Oy. Tietysti äitini, joka mahdollistaa tämän kaiken. Kiitos myös Wellun "kummille" tädilleni Marialle, joka oli osana mahdollistamassa ratsastusurani jatkumista juniorina. Valmentajanani jatkaa Anu Korppoo sekä Susanna Kupari. 

Hieno vuosi tulossa hyvällä tiimillä

Eveliina