7.2.2019

Saksasta tulon jälkeen aika moni asia minussa ratsastajana on muuttunut. Saksaan lähdin selvittämään sitä haluanko tehdä tätä ammatiksini tulevaisuudessa. Siellä selvisi että minulla ei ole resursseja elää hevoselämää täysillä mitoilla, valitettavasti. Monet itkut sillä matkalla asian suhteen päästin, ja tunsin itseni luovuttajaksi. Enkö ole enää mitään, kun en tulekkaan olemaan jokin päivä Isabell Werth? Valitettavasti esimerkiksi hiihdossa olisin voinut olla joku päivä Olympia mitalisti, tässä lajissa en, sillä laji vaatii valtavan sisun ja palon lisäksi ison kasan rahaa.

Koska uskon, että kaikella on tarkoitus, niin osaan melkein varmaksi sanoa, että Saksan matka muutti minun elämäni. Ilman sinne lähtemistä tekisin kaiken vielä pakolla. Uskottelisin itselleni asioita kiertääkseni faktoja.

Tajusin ettei tätä harrastusta voi tehdä muita varten. En voi ostaa joka syksy uutta hevosta sen vuoksi, että muut käyvät Saksasta ostamassa uusia tykkejä joiden tulokset näyttävät 78%, 76%, 77%.. On tyydyttävä siihen mitä on ja uskottava että kun vaan jaksaa treenata, niin se riittää sinne kärkeen. On tärkeintä luottaa omaan hevoseensa. Uskoa sen kykyihin ja treenata täysiä kohti omia tavoitteitaan. Kuulin Saksassa koko ajan sitä kuinka Wellu ei riitä, kuinka minun tulisi vaihtaa hevosta.Kuulin valitettavasti samaa myös Suomessa. Heräsin siihen että ihan oikeasti, Wellu on kaikki mitä mulla on, uskon siihen 110%, ja te haluatte mun vaihtavan hevosta? Miten kukaan voi oikeasti oppia ratsastamaan, jos ongelmien tullessa vaihdetaan helpompaan?

Kuten Charlotte Dujardin sanoi "Älkää käyttäkö valtavia summia uusiin hevosiin, vaan käyttäkää kaikki se raha treenaamiseen" 

Opin Saksassa siis arvostamaan Wellua ihan eri tavalla. Hemmetti, mulla on hevonen joka riittää, sanoi kuka muu mitä tahansa. Sillä mennään ja saadaan sitä mitä annetaan. Loppujen lopuksi kilpailuista saadut laput ja seinien koristeet kertovat vain siitä mitä ollaan yhdessä matkallamme saatu aikaan. Sekin riippuu aina vähän tuomarista, päivästä ja säästä, joten voiko loppujen lopuksi elämää laittaa yhden kilpailun varaan?

Mulla menee kilparheilijana tällä hetkellä paremmin kuin koskaan. Vatsassa on pieni kutina jo tulevasta kilpailukaudesta. Hevosta treenataan hyvällä tahdilla kohti ensimmäisiä kilpailuja uuden valmentajan kanssa. Suunnitelma ensi kaudelle on meille sopiva: taidetaan vaan nauttia täysillä mutta rennosti. Ensimmäistä kertaa kilparatsastajana olen pystynyt keskittymään omaan terveyteeni. Jaksan tallin jälkeen käydä lenkillä tai salilla. Pystyn lähtemään kavereiden kanssa jonnekkin ilman että joudun kantamaan siitä huonoa omatuntoa Wellun suhteen. Ennen ihmettelin miten muilla kilpakavereillani on aikaa "elää" , mutta sitten tajusinkin että vika taitaa olla omassa liian tiukassa asenteessani. Voin antaa lajille kaikkeni vaikka omistan myös muun elämän. Tärkeää on ollut myös hyväksyä itseni ratsastajana ja huomata muidenkin hyväksyvän sen. Se on osa minua. Mikään treenin määrässä tai motivaatiossani ei ole muuttunut, olen vain oppinut elämään uudestaan ja ottamaan asiat rennommin -- voimaan paremmin.

Kymmenen tipsiä ensi kaudelle ja muuten hevoselämään:

1. Se mitä sulla on, riittää ihan varmasti. 

2. Usko itseesi -- usko hevoseesi 

3. Nauti hetkistä jolloin onnistut, äläkä häpeä sitä jos olet ylpeä itsestäsi 

4. Kaikista tärkeintä on opetella ratsastamaan hevosta silloin kun se on huonoimmillaan, älä siis masennu huonosti menneistä treeneistä tai kisoista. Ne opettavat sinulle enemmän kuin sata onnistunutta. 

5. Kyseenalaista, kuuntele ja kysy, mieti mikä sinulle on paras. Radalle lähtee loppujen lopuksi vain sinä hevosesi kanssa, valmentaja ja äiti jäävät aina kentän laidalle. Ratsastajan mielipide on aina etusijalla.  

6. Älä tavoittele aina sitä mitä sinulla ei ole, vaan paranna sitä mitä sinulla jo on 

7. Rakasta hevostasi 

8. Käy mukavuusalueen ulkopuolella jokaisessa treenissä, jotta kehityt 

9. Arvosta muita ratsastajia, tee niin kuin haluaisit itsellesikin tehtävän 

10. Sinä osaat, riität ja olet matkalla kohti tähtiä. Älä aliarvoi itseäsi.

Eveliina

Päätöksenä Saksa

Kävelin päätös mielessäni opinto-ohjaajalle. Mietin vielä opon huoneen ovella, että en tule ikinä saamaan vapaata koulusta näin pitkään. Kun olin saanut sanat suustani, niin opo alkoi etsimään lukujärjestyksiäni. Hetken papereiden pyörittelyn jälkeen päänsisäisestä päätöksestä tuli totta: me lähdetään Saksaan!

Kun päätös oli tehty ja kaikki päänsisällä suunnitellut asiat olivat muuttuneet todeksi, tuli pieni paniikki. Oli todella vähän aikaa "sisäistää" asia. Mutta mitä lähemmäksi lähtöpäivää ollaan tultu, sitä paremmalta ajatus on tuntunut.

Yksinkertaisesti mun ja äidin jaksaminen ainakaan psyykkisesti ei olisi kestänyt ensi talvea. Huoli mun etenemisestä on niin valtava, että on todella raskasta miettiä päivästä toiseen missä ja miten päästään nyt treenaamaan. Homma alkoi jo mennä valmentajashoppailuun, joka ei tietenkään ole hyvä asia. Silloin kun hankalat asiat pitkittyvät, tulee olo että "ihan sama".

Pitkä tietämättömyys Wellun jalasta sai myös meidät aivan loppuun. Kerettiin jo miettiä, että mitä tehdään jos Wellu saa puolen vuoden sairasloman. Meidän koko arki ja mun uran jatkuminen on tuon hevosen ympärillä. Voitte kuvitella miten hyvältä tuntui kuukauden jälkeen mennä tarhaan ja koittaa jalkaa, kun se oli kylmä ja kuiva. Kaikki johtuikin vain kengityksestä -onneksi. Noh, onpa nyt ainakin tutkittu. Tässä tilanteessa on turha jossitella. Täytyy olla vain kiitollinen, että mitään jatkoon  vaikuttavaa ei löytynyt.

Olen jo Kapu-ponin aikana sanonut äidille että "Siihen pitää pyrkiä, että kun aamulla herää ja lähtee töihin, niin saa vetää ratsastushousut jalkaan." Jo silloin ajatus pääsystä ulkomaille valmentautumaan ja töihin talliin on ollut unelmissani. Tämä on mulle siis todella iso juttu kaikin puolin.

Ongelmilta ei varmasti vältytä. Mun on vaikeaa varmasti kohdata se, että virheitä tulee sattumaan vaikka yrittäisi parhaansa. Olen nimittäin todella tunnollinen ja vähän liian perfektionisti erityisesti hevosasioissa. Pelaan siellä oreista varsoihin ja kaikkea voi sattua.Pitää myös ymmärtää jo tässä vaiheessa, että tässä hommassa saa varmasti yliuuvutettua itsensä. Toivon itseltäni rohkeutta tehdä ja yrittää vaikka aina ei olisi niin helppoa. Toivon että osaan ottaa tästä matkasta kaiken irti kuitenkaan uuvuttamatta itsenäni ja mahdollisesti löytää paikka johon voi joskus palata.

Wellun ratsastettavuuteen täytyy puuttua. Just nyt se on ollut ok hyvä, mutta vaikeimmillaan se on liian vaikea. Haluan ammattilaisten apua sen suuongelmaan ja mun perusratsastukseen. Eli siis lähden hakemaan sieltä ihan vain perusjuttuihin tukea. Tietysti muilla hevosilla ratsastaminen siellä auttaa myös omaa kehittymistäni. Lisäksi lähden vahvistamaan englanninkielen taitoani, haha. Tallissa puhutaan suurimmaksi osaksi englantia, joten nyt on vaan pakko. Kesällä tulin ymmärretyksi, mutta täytyy myöntää, että vähän on nyt pitänyt opiskella sanoja mitä tallissa tarvitsee. Työporukka ja ilmapiiri kuitenkin vaikuttaa todella hyvältä, joten kielimuuri ei tunnu hirveän isolta.

Tuntuu siltä, että somesta ihmiset on saanut vähän semmoisen kuvan että lähden pois Suomesta  treenaamasta, koska täällä ei mikään toimi. Ei, en ajattele niin. Minun tilanteeseeni ympäriltäni ei löydy juuri nyt tarvittavaa tukea. Kotivalmentajani Ypäjältä on tehnyt parhaansa ja yrittänyt auttaa. Mutta tänäänkin puhelimessa yhdessä todettiin, että tämä on paras ratkaisu juuri tähän hetkeen. Jätän taakseni myös kodin ja koulun, missä mulla olis just nyt hyvä olla, parhaan ystäväni joka juuri palasi monen kuukauden jälkeen Saksasta sekä kaikki valmennettavani. Hienosti kaikki ympärilläni olevat  ihmiset ovat kuitenkin tsempanneet ja olleet onnellisia puolestani.

Wellu lähtee torstai-aamuna Tampereelle, josta jatkaa kohti satamaa. Minä hyppään junaan 8.53 ja lennän Vantaalta Arlandan kautta Dusseldorffiin. Huomenna kuitenkin keskitytään vielä hetki derivaattoihin ja yhteiskuntafilosofiaan, jonka jälkeen sanotaan heipat hetkeksi koulunpenkille.

Eveliina

Päätösten aika

Olen ollut koko kesän valmentautumatta säännöllisesti. Tieto PM jäämisestä pois otti koville ja päätettiin ottaa pieni tauko ennen kun jatketaan taas treeniä. Heinäkuu piti olla Ypäjällä treenaamista, no ei ollut syystä ja toisesta. Elokuussa uusi yritys, hevonen joutui saikulle. Olen parin kuukauden ajan vaan kevennellyt Wellua eteen alas ja se saa minut tuntemaan itseni  vähän jo puskaratsastajaksi tällä hetkellä.  Kotoa treeniin ja kisoihin lähteminen tuntuu koko ajan kaukaisemmalta ajatukselta. Usko järjestelmälliseen ja säännölliseen valmennukseen, joka vie eteenpäin, on poissa.

Herää kysymys: Miksi emme sitten vaan lähde valmentatumaan jollekkin? Olen yrittänyt kysyä niin monenlaista erilaista sopimusta ja diilejä siitä, että joku veisi meitä eteenpäin ja saisin jäädä asumaan vielä kotiin ja valmentautua täältä käsin ilman että se maksaa miljoonia. En kuitenkaan ole saanut vielä keneltäkään valmentajalta kiinnostusta ja sitoutumista, että se tulisi onnistumaan. Siis valmennus 2-3x viikkoon/Wellun läpiratsastus. Se tätsi ja systeemi mitä jo ikäkausiluokkien ratsastajien treenissä pitää olla, puuttuu tämän alueen valmentajilta, koska täällä Etelä-Pohjanmaalla ei ole sellaisia kouluratsastajia tai he valmentautuvat näistä syistä muualla/tyytyvät vähempään.  

Oma kotivalmentajani, jonka treenissä en ole käynyt maailman aikoihin, käy täällä kerran kahdessa kuukaudessa ja toinen sitoutuva valmentaja kerran kuukaudessa. Suomen ikäkausiluokkien junnut treenaa valmentajan kanssa kahdesta kolmeen kertaan viikossa ja ovat koko ajan jatkuvassa prässissä että homma menee eteenpäin. Tulokset 67%-75% eivät ole vain tuulesta tempaistuja tai hyvien hevosten ansiota. Moni ei osaa edes kuvitella kuinka paljon jo SM-tasolla kilpailevat ratsastajat tekevät töitä noiden prosenttien eteen. Siihen on syynsä, miksi ikäkausiluokkien ratsastajat pärjäävät avoimissa luokissa. 

On suorastaan uskomatonta, miten keväällä pystyttiin Wellun kanssa noin hyviin tuloksiin. Treenattiin todella vähän ja Wellu oli myös ollut tosi vähän aikaa mulla. Ehkä kuitenkin Ypäjällä ponivuosina luotu pohja kantoi  vielä junnuvuosillekkin. Syy miksi en Ypäjälle Wellun kanssa lähtenyt viime talveksi asumaan oli se, että haluttiin sen kotiutuvan sekä kuntoutuvan kunnolla siitä mitä oli edellisenä syksynä ja kesänä kokenut. Myös rahallisesti oli viisainta jäädä kotiin ja ajatella tämä kausi Wellun kanssa vain tutustumisena hevoseen. 

Nyt ollaan kuitenkin päätetty, että ensi talvi tullaan treenaamaan täysiä ja kehittymään kohti viimeistä vuotta juniorina. Missä ja kenen kanssa, on vielä avoinna, mutta nämä asiat selviävät toivottavasti lähiviikkojen sisällä. Wellu menee huomenna klinikalle tarkastukseen ja jos kaikki on ok, niin lähdetään sovittelemaan asioita. Suomi ei tule olemaan halvin ja helpoin vaihtoehto, vaikka niin luulisi. Kaikki kuitenkin otetaan huomioon ja mietitään koko perheen voimin, mikä olisi kaikille paras ratkaisu. 

Tunnen kuitenkin ilmassa jo vähän muutosten iloa sekä haikeutta. Kun asiat menevät uusiksi, on aina jotain jätettävä taakseen ja luovuttava. Toivottavasti päädymme oikeaan ratkaisun ja se kantaa pitkälle.

Eveliina

Asennetta hötönet!

Viime postaukseni jälkeen sain paljon kommenttia siitä, että unelmani ovat vähän epärealistisia. Kuulin anonyymeiltä siitä, kuinka "tavallisesta" perheestä on turha koittaa ponnistaa. Jatkoin tämän asian tutkimista kaikkien meidän rakastaman Hevostallinetin eli "Hötönetin" puolelle. Siellä oli parin viikon sisällä varmaan kymmenen otsikkoa ulkomailla treenaamisesta ja kilpailemisesta. Ihmiset jotka keskustelun aloittivat, halusivat tietää miten se käytännössä tapahtuu ja mitä se tulisi maksamaan. Suurin osa kommenteista olivat tämän tyylisiä: "Ihan sama mille tallille meet niin 3-5t saat siitä kuukaudessa maksaa", "Vaan kultalusikka syntyneet mamman mussukat treenailevat ulkomailla, kun Suomen olosuhteet eivät kelpaa" , "Kaikki sinne lähtee vaan koska se on muotia", "Kukaan täysijärkinen ei käytä rahojaan taivaan tuuliin ulkomailla".

No, lähdin ihan käytännössä ottamaan sitten selvää, pitääkö tämä paikkaansa. Pakkasin laukut ja lähdin Suomalais-Saksalaiseen talliin viikoksi töihin. Kun lähdin sieltä, toivotettiin minut takaisin tervetulleeksi koska vain ilman tuhansia euroja taustalla. Tallin "pomo" sanoi suunnilleen näin lähtiessäni: "Pidä mielessäsi, että täällä on sinun yksi mahdollisuutesi ja olet aina tervetullut toteuttamaan sen." 

Suurin osa niistä, jotka lähtevät ulkomaille treenaamaan, tavoittelevat unelmiaan. Olen yksi heistä ja päättänyt tehdä sen eteen mitä vain. Yllätyin siitä, että viikon "työleiri" 30 hevosen tallissa ei tuntunut työltä, se oli sitä mitä olen aina hakenut. Olin ikään kuin vihdoinkin kotona ja määränpäässäni. Päätin ennen kuin edes astuin koko talliin, että nyt täytyy tehdä tarkasti ja huolella niin hyvin kuin osaan ja katsoa mihin sillä päästään. Parin päivän jälkeen, kun olin tehnyt kaiken suunnilleen hyvin ( ainakin mielestäni ), minulta kysyttiin haluanko ratsastaa. Uskon, että jos olisin kerrankin näyttänyt edes naamaani väsymyksen merkiksi, olisi tämä lause jäänyt kuulematta. Seuraavana päivänä sain alleni yhden GP-hevosen, jolla sain mennä vain kaikki askelajit läpi. Ennen Saksaan tuloani tiesin olevani jotakin 0,1% siitä, mitä sillä tallilla ratsastavat ovat, mutta jo käynnin jälkeen tämän hevosen kanssa tiesin olevani miinuksen puolella. Tein kuitenkin parhaani ja kuuntelin tarkkaan ohjeet, joita pyrin toteuttamaan. Loppujen lopuksi tunti meni ihan hyvin. 

Tallin pitäjä halusi tietää minusta, unelmistani ja ratsastustaustani päivä päivältä enemmän. Näytin jopa 80% Instagram ratsastusvideoistani  hänelle. Tuntui samalta kertoa itsestään kuin jollekkin, johon on tosi kauan ollut ihastunut: putoatko lujaa ja saat pakit vai onko onni puolellasi? Sain kuulla, että tallinpitäjä tykkäsi tavastani työskennellä ja ratsastaa. "Not bad" ihan tavalliseen äänensävyyn sanottuna minun ratsastuksestani tuon tasoiselta ratsastajalta oli todella hieno juttu.

Kuten viime postauksessa puhuin, tärkeintä mielestäni on että on ihmisiä jotka uskovat sinuun ja näkevät sinusta sen valtavan intohimon jota haluaa päästä toteuttamaan. Sain kokea sen tunteen, että joku haluaa tarjota minulle mahdollisuuden ja tiedän että sinä, joka oikeasti haluat sen myös, niin tulet sen saamaan. Tarvitset vain pirusti sitä asennetta ja vielä enemmän periksiantamattomuutta. Tässä tullaan matkanvarrella kaatumaan vielä monesti, mutta niin on moni muukin kaatunut ja rämpinyt sitten sieltä suosta ylös ja jälleen kaatunut siihen mättääseen. Mutta sitähän tämä hevoselämä on ja se tässä kaiken suola onkin, eiks je?

Kukaan tuskin ajattelee yksisarvisia ja satulinnoja sinne ulkomaille. Syitä miksi sinne lähdetään on monia: Halu nähdä eri tapoja käsitellä hevosia ja ratsastaa, parempi treenin laatu, yhteydet ja suhteet, helpompi kisata kansainvälisiä kaiken ollen lähempänä, halu päästä ratsastamaan enemmän, kielen oppiminen, halu päästä osaksi jotain tiimiä josta ponnistaa pidemmälle... So on..

Paljon olen suomalaisten ulkomailla olevien kilparatsastajien kanssa puhunut siitä, mitä elämä siellä on. Kaikilta olen kuullut sen, että raskasta se on. Ulkomailla olevat kilparatsastajat kuitenkin pitävät jonkin verran yhteyttä ja saavat tukea toisiltaan. On tärkeää löytää itselleen paikka jossa on hyvä olla. Kukaan ei halua lähteä ulkomaille kynnysmatoksi tai orjaksi, joka kuulemma on hyvin yleistä. Rohkeutta on myös sanoa ei tai vaihtaa paikkaa. Olonsa pitää tuntea arvokkaaksi, rahasta tai taustasta huolimatta.

Suomessa ei valitettavasti ole vielä sitä kulttuuria, että sua vaan otettais edes huippulahjakkaana millekkään tallille ja treenautettaisiin töitä vastaan, ainakaan koulupuolella. Täällä sitä vasta maksaa saakin. Se on surullista, koska tässä maassa olisi paljon hyviä ratsastajia vailla mahdollisuuksia. Toivottavasti vielä joku päivä se Suomessakin olisi mahdollista! Toivon näkeväni sen kehityksen tulevaisuudessa.

Koen hötönetissä tästä asiasta puhuvien olevan kateellisia siitä, että muilla on rohkeutta ja sisua toteuttaa unelmiansa. Jokainen meistä pystyy ratsastamaan huipulla, se on täysin itsestä ja omasta asenteesta kiinni. Itse arvostan joka ikistä ratsastajaa jotka tekevät aivan huikeasti töitä ulkomailla ja ovat jättäneet taakseen kaiken tutun ja turvallisen tämän lajin eteen. He ovat rohkeampia mitä monetkaan meistä. He ovat myös niitä, jotka edistävät tulevaisuudessa suomalaista ratsastuskulttuuria. Opit maailmalta huippuvalmentajilta kantautuvat tänne meille asti.

Ja kyllä, olen yksi niistä jotka lukevat kaiken p"skan itsestään ja hevosestaan niiltä kielletyiltä sivuilta. Kiitos kaikille jotka ovat minua siellä puolustaneet pienissäkin asioissa. Tässä vaiheessa kuitenkin täytyisi jo kaikkien ymmärtää että asiat jakavat mielipiteitä. Yhdestä jääkiekkoilijastakin saattaa olla satoja eri mielipiteitä ja jokainen tulee hyväksyä, koska mielipiteistä ei voida kiistellä.

Kaikkien kilparatsastajien puolesta kuitenkin: Säilyttäkää meillekkin ihmisarvo, kunnioitus tekemäämme työtä kohtaan ja ottakaa asioista selvää itse henkilöltä, niin sekin keskustelupalsta voi tulevaisuudessa paljon paremmin.

Eveliina

Unelmia ja esikuvia

Lukion jälkeen haluan nähdä mitä hevosmaailma ja kilpailu on ulkomailla. Otan sen verran aikaa mitä tarvitsen ja lähden etsimään suuntaa minne haluan tässä maailmassa mennä. Haluan kokeilla ja nähdä, miten pärjään ulkomailla ja ottaako Euroopan hevosmaailma minut avosylin vastaan vai potkaiseeko pihalle. Totuushan on se, että olen jo nyt hieman jälkijunassa muita saman ikäisiä ratsastajia. Suhteita ulkomaiden talleille pitäisi luoda jo tässä iässä ja osa onkin jo ulkomailla kisaamassa ja treenaamassa. Heille iso hatun nosto! Tekevät lukionkin sieltä käsin ja paiskivat töitä kaiken tämän eteen. Itse en olisi ollut siihen vielä valmis peruskoulun jälkeen.

Sitten seuraavaksi herää kysymys rahasta. Minua on kyseenalaistettu erittäin paljon tässä asiassa. Mielestäni hevosmaailmassa kuitenkin suhteet ja se että joku uskoo sinuun on se isoin juttu. Moni tämän päivän suomalaisista ratsastajista ovat päässeet pitkälle sillä, että joku on halunnut antaa heille mahdollisuuden. Toisin sanoen, joku on uskonut heidän kykyihinsä ja paloonsa kehittyä. Kun avaa hieman silmiänsä niin huomaa, että sama tapahtuu myös Suomessa. Itse olen ainakin kokenut sen, että minuun uskotaan ja luotetaan. Luottamus on kuitenkin täytynyt ansaita. Tästä esimerkkeinä sponsorit, valmentajani ja ihmiset jotka ovat luottaneet minuun "valmentajana" ja "ratsuttajana".

Palo kehittyä ja pärjätä näkyy ratsastajan ratsastamisesta jo siinä vaiheessa kun ratsastaja siirtyy ponivuosina kansallisiin luokkiin. Niin sanottu tätsi hommaan on ihan erilainen. Arvostan myös niitä ihmisiä, jotka osaavat ajatella tämän lajin vain harrastukseksi. Tiedän myös maajoukkuetason ratsastajia, joilla tulevaisuuden suunnitelmat ovat mm. lääkkiksessä ja hevoset tulevat olemaan vain se toinen juttu. Heiltä löytyy silti se palo kehittyä ja tulla harrastuksessaan parhaaksi. Siinä varmaankin pystyy ajattelemaan asiat myös hieman kevyemmin, eikä ottaa kaikkea niin valtavan tosissaan. Näin olen kuullut, itselläni ei ole kokemusta -haha.

Tapaan paljon ratsastajia jotka tulevat vähän nolona kertomaan omasta harrastamisestaan tai siitä ettei niinkään kisaa tai valmentaudu. Ikään kuin olisi väärin tulla valmentautumaan jos haluaa pitää lajin vain harrastuksena. Kaikilla on omat "tavoitteensa" ja niitä täytyy kunnioittaa. Te "vain harrastajat" (omien sanojenne mukaan) näytätte meille kilpailijoille, kuinka lajista voi nauttia monella tapaa. Lähden itse pitämään tuntia tai ratsuttamaan aivan samalla tavalla kuin ketä tahansa. Oli kysessä sitten  shetlanninponi tai kansallisen tason kouluhevonen. Valmentajien tehtävä on valmentaa  ja auttaa ratsukkoa sillä tasolla mitä ratsukko on.

 Tässä pari videota, jotkatodellakin kannattaa katsoa. Esikuviani:

Isabell werth ja Weihegold. Isabellin ratsastuksessa ihailen kokemusta. Erityisesti hieman iäkkäämmät kouluratsastuksen kuningattaret ovat ratsastajia joita todella arvostan. He ovat kokeneet ja nähneet. Isabellin ratsastus on parhaimmillaan kaikista isoimmissa kisoissa, kuten tässä World cupin finaalissa. Tämän radan musiikki on ehdottomasti yksi lempi kur musiikeistani.

Kukas muukaan kun Charlotte Dujardin. Charlotte on erittäin kokenut ja arvostettu ratsastaja ikäisekseen. Valegon ja Charlotten yhteistyötä parempaa en ole vielä nähnyt ja kyllähän se noista prosenteistakin näkee..

Tässä uusin lempihevoseni Charlotten alla. Hevonen vielä vähän kokematon, mutta tästä tulee hieno. 

Jurado Lopez jonka kaikki hevoset ovat aina iloisen ja tyytyväisen näköisiä radalla ja treeneissä. "Hyvänmielen ratsastaja"

Lina Dolk Ruotsista. Linaa olen seurannut jo hänen poniajoistaan asti. Yksi Ruotsin lupaavimpia ratsastajia ja päässyt kilpailemaan jo Grand Prixiä hevosellaan Biggles. Yksi esimerkki ratsastajasta, jonka kykyihin on uskottu ja sitä kautta saanut uskomattomia mahdollisuuksia. Tottakai myös Ruotsin hevoskulttuurista  kiinnostuneena kaikki Ruotsin lipun alla kilpailevat kiinnostavat. Linan näin livenä ensimmäisen kerran Suomessa järjestetyissä PM:issä 2016, joissa tietenkin voitti U25 luokat. 

Meidän oma Kyra Kyrklund. En varmaan voi pukea edes sanoiksi kuinka suuri kunnioitus tätä ihmistä kohtaan on. Yksi mahdollinen ja mulle suositeltu paikka olisi lähteä hänen luokseen sitten lukion jälkeen. Ratsastusurani yksi tähtihetkistä oli tietenkin päästä osallistumaan Kyran klinikkaan Ranella 2017. Kyran polku ei ole ollut niin sanotusti rahalla tehty ja hänen tarinansa luo itsellekkin uskon mahdollisuuksiin. Hän on ollut todella rohkea ja valinnut reitit joihin muut eivät ihan ensimmäisinä lähtisi. Sitä rohkeutta haluaisin itsellenikin edes ripauksen. 

Lisäksi ihailen eri valmentajia Suomesta. Ei vaan omia valmentajia vaan myös niitä, joita olen tässä sivussa seuraillut. Kaikilla on niin oma tapa opettaa, mutta kaikista huokuu se sama intohimo valmentamiseen, hevosiin sekä kokemus jota haluaa jakaa eteenpäin. Parhaimpia lausahduksia valmentajilta, jotka ovat jääneet mieleeni: 

"Ratsastuksen opetteleminen alkaa siitä kun ratsastaja oppii pitämään ohjat kädessä" 

"Kiire ratsastaessa on vain tunnetila" (pätee myös muussa elämässä) 

"Kun kerran muistat hengittää, niin ongelma on usein poissa" 

"Kun potkaiset potkukelkkaa liukuu se hetken eteenpäin, jonka jälkeen joudut potkasemaan uudestaan, jotta se jatkaa liikkumistaan. Jos kuitenkin jäät potkimaan koko ajaksi, saavuttaa potkukelkka jossain vaiheessa vauhdissaan pisteen, jonka jälkeen joko sinä väsyt tai potkukelkka ei voi mennä enää lujempaa"

"less is more/vähemmän on enemmän"

"kehittyminen alkaa, kun ratsastaja oppii itse tajuamaan omia virheitään ja korjaamaan niitä" 

"Kun osaat hävitä, voit oppia myös voittamaan" 

"Hevonen on ratsastettavuudeltaan juuri semmoinen, minkälaiseksi olet sen edellisellä kerralla jättänyt" 

"Jokainen meistä voi olla jokin päivä olympialaisissa" 

"Tuntuma on sama kuin se, kuinka paljon puristät kätellessäsi. Ei liian löysä, eikä liian kova. Muista että hevonen kättelee samalla tavalla takaisin"

"Kiitä hevostasi enemmän kuin rankaiset" 

"Hymyile ja hengitä" 

kuva Senja Holopainen

En ole missään vaiheessa kuitenkaan sulkenut pois esimerkiksi yliopistoa tai muuta kuin hevosuraa. Hevoset kuitenkin ovat juuri nyt se ensimmäinen asia elämässäni, koska minusta tuntuu, että minulla on paljon annettavaa ratsastuksen parissa. Minulta usein kysytään että mitä minusta tulee isona, kuten varmaan monelta muultakin tämän ikäiseltä. Lukiossa olen keskittynyt ja keskityn jatkossakin humanistisiin aineisiin sekä kieliin. Vaikuttaminen on ollut aina se minun juttuni. Haluan olla osallisena ja vaikuttaa asioihin. Oli se sitten politiikkaa tai ratsastusta, olisi hienoa olla osana kehittämässä tätä maailmaa jollain tapaa. 

Eveliina 

Future cup Ypäjä

Oltiin ennen halli-SM viikonloppua Janne Berghin valmennuksissa Nurmossa. Kipeenä olin tietenkin, mutta kummallisesti siinä ratsastaessa ei mikään flunssa vaivannut. Sain paljon uusia ajatuksia Jannen treeneistä ja oli oikein tehokkaat kaksi päivää. Tästä syystä lähdettiin vasta keskiviikkona Ypäjälle Anun treeniin ennen kisoja, koska pystyttiin treenata täällä Pohjanmaalla pari päivää kisojen alla ja mun ei sitten tarvinnut olla kokonaista viikkoa pois koulusta.

Keskiviikkona saavuttiin Ypäjälle ja illasta treenailin Anun kanssa. Wellu ei ollut yhtään oma itsensä. Se kovetti kylkensä ja sain suorastaan potkia sitä käynnissä eteenpäin. (hevosta joka siis yleensä hipaisusta kannuksella lentää kattoon) Wellu oli todella pyöreä, notkea, mutta silti täysin pohkeen takana. Itkuun sitten Anulle purskahdin tunnin päätteeksi. Olin aivan varma, että sillä on mahassa jotakin, koska oireet olivat juuri sellaisia. Valmentaja käski sitten miettiä vain valmennuksen hyviä kohtia ja paapoa Wellua seuraavaan valmennukseen saakka. Hieroin sen, kylmäsin jalkoja, kävelytin, juotin,juotin,juotin.... Seuraavana päivänä oli jo oma itsensä ja vaikea omalla normaalilla tavallaan, en ole ikinä ollut siitä noin onnellinen, että on oma vaikea edestä eikä sieltä kyljistä :D
Ollaan huomattu, että pitkä matka vaikuttaa Welluun jonkin verran. Jo se, että se stressaa vähän matkustamista, vaikuttaa siihen. Se on vähän kuin "yli innoissaan" päästessään reissuun. Jannen kanssa saatiin myös Welluun tosi paljon uutta taipumiseen yms. ja ehkä itsekkin menin siitä hieman sekasin ja yritin heti keskiviikkona pyrkiä samaan, mutta se näkyikin sitten liian kovana paineena Wellussa ja siihen tiedetäänkin sitten  oman arvonsa tuntevalta konkarilta vastaus: ei onnistu pikku likka.

Torstaina vielä vähän haettiin areenalla ratsastaessa mun oman pään kasaamista ja vaan sitä, että Wellu rentoutuu. W on yleensä edellisenä päivänä kun mennään aitoihin ja areenalle ratsastamaan niin suoraan sanottuna kamala ratsastaa, sillä ottaa kuumaa niin paljon aidoista ja innostuu vähän liikaa, vaikkei mitään pelkääkkään. rennox ja pehmeäksi siis vain ja pari radan asiaa that´s it. 

Perjantai aamuna oli vähän tyhjä olo siitä, mitä päivän rata tulisi olemaan. Rata oli täyttä hakemista ja Wellussa oli edelleen vähän liikaa painetta edessä. Tätä hevosta ei voi ratsastaa niin pyöreässä muodossa, mitä muita kouluhevosia. Se ei pysty (varmaan näkökykynsäkkään puolesta) kulkemaan niin pyöreänä. 65..% ja oltiin viidensiä. Viiden ekan prossat oli 65% sisällä, että sijoitukset sinänsä olivat vain nopan heiton päässä. Liian syvä muoto vei liikettä ja ilmaa mahan alta pois. Wellu ei kantanut etuosaansa ja sain taistella sen joka liikkeen läpi. Papereissa olikin että "erittäin rohkeasti ratsastettu". 

Perjantaista sisuuntuneena ja vähän ehkä takkiin ottaneena palaveerasin valmentajan kanssa ja tehtiin suunnitelma hallimestaruus luokkaan. Lavat ylös, muotoa vähän auki ja painetta pois. Äiti ajeli Pohjanmaalta aamulla rataa katsomaan ja meinasi ettei mitalia edes lähdetä hakemaan, mutta kaikki tietävät että kilparatsastajana olen aina kilparatsastaja. Kun tietää mihin pystyy, niin tottakai sitä lähtee hakemaan. Perusliikkuminen oli paljon parempaa ja siinä päästiin tavoitteeseemme, mutta kolme aivan turhaa virhettä tuli. Ilman niitä olisin varmasti kultaa napannut, mutta kyllä kulta mitali koristi aivan oikean ratsastajan kaulaan.Vaikkei sitä ääneen myönnettykkään, niin kyllä pari ihmistä tuli myöhemmin minulle sanomaan, että minusta aamusta asti oli näkynyt läpi mitä olin lähdössä hakemaan..  :D Joskus sitä onnistuu suunnitelmassaan ja joskus otetaan kunnolla takkiin. Tällä kertaa palat loksahtivat kohdilleen. 

halli-SM rata: https://www.youtube.com/watch?v=RMdsssA4JFU

Sunnuntaina sitten mentiin aivan lepposella fiiliksellä. Rakastan omaa kur-musiikkiani ja se rata on aina mukava mennä. Verkka jäi todella lyhyeksi ja W otti vähän kuumaa ja oli aika huono edestä. Vedettiin meidän ja Wellun parhaat prosentit vähän alta 69 %. Oli toinen kerta kun ratsastin sen kisoissa ja se menee jo nyt aivan nappiin musiikkiin. Vielä kun saadaan enemmän liikettä ja tehtävät onnistumaan hieman vaivattomammin niin varmasti pystytään vielä parempaankin. Future cupin finaalissa oltiin kolmansia ja samana päivänä ajeltiinkin sitten jo kotia kohti. 

Mitä näistä kisoista opittiin? Ensinnäkin se, että Wellu todellakin pitää omat rajansa siinä, kuinka paljon häntä määrätään. Löysin Wellun rajat niin verkassa kuin radallakin. Opin korjaamaan niskan jännittymistä ja suun aukomista radalla. W tarvitsee pitkän matkan jälkeen palautumisen. Painetta ei ihan hirveästi tähän herraan voi laittaa, yhdet kisahousut menee roskikseen, laitan niiden piikkiin yhden epäonnistuneen vaihdon (olivat niin liukkaat etten saanut käytettyä painoa vaihdossa) , kankia ei voi  käyttää 5 päivää putkeen Wellun kanssa, käyntiohjelmassa ei saa esittää piaffia ja frakki tulemaan postissa. 

Seuraavaan PM-katsastukseen melkein 3 viikkoa, sitä ennen treenataan perusliikkumista ja hoidetaan hampaita ja lihaksistoa. Mukavaa alkavaa kesää!

Eveliina

Riittämätön

Yleensä sanotaan, että kisoissa joko voitetaan ja pärjätään tai sitten opitaan. Vaikka lähdin viimeisistä sijoista taistelemaan kansainvälisiin, niin löysin itseni molempina päivinä sijalta viisi, ollen toiseksi ja kolmanneksi paras suomalainen. Tässä vaiheessa tuo oli aika ällistyttävä juttu, eikä millään tavalla odotettavissa. Kisat olivat meille siis yksi suuri voitto, mutta eniten sieltä tuli mukaan uutta oppia. Pitkästä aikaa kilpailuiden jälkeen jatkoimme kuitenkin suoraa tavallista treeniä ilman mitään pientä lomaa. Jokin kilpailuista jäi kaihertamaan todella.

Prosentit jakaantuivat viimeisenä päivänä 62% - 67%. Tämä johtui pelkästään siitä, että jäin itse kankeen kiinni ja Wellu hieman puski laukkaohjelman ajan. Suun aukomisesta jäi tosi huono fiilis, koska luultiin jo päässeemme siitä eroon. Wellu kuitenkin hieman innostuneena aina hieman painaa kädelle tai ehkä minä vedän, en tiedä.

                                                 kuva Vilma Taira

Jatkoin kotona nivelsuitsilla ratsastamista. Valmentajani mukaan Wellu on edestä vaikea ja raskas sen takia, ettei kunnioita nivelkuolainta. Kävi kuitenkin suorastaan sääliksi edellisen viikonlopun kamala kankeen kiinni jäämiseni, että ajattelin laittavani vasta seuraaviin kilpailuihin seuraavaksi kanget. Sillä ajatuksella että piru vieköön kun ei osaa ees vetämättä nivelillä ratsastaa niin ei ainakaan kankia tuonne suuhun laiteta. Wellulla taas menee nivelsuitsilla ratsastaessa 45-60min saada se edes hellittämään edestä ja niin pitkä keventelykin tuntuu turhauttavalta.


Olen jo poniajoistani etsinyt sitä oikeanlaista tuntumaa. Tiedän miltä hyvä tuntuma, hevosen pehmeä suu ja läpi oleva hevonen tuntuu. Saan myös lähes joka kerta hevosen selkään noustuani tuntea sen. Osaan ratsastaa hevosen pehmeään tuntumaan, löysätä edestä ja ajatella kädellä eteenpäin, sitten kun hevonen antaa periksi. Mutta mitä ennen sitä? Mikä on teidän ratkaisunne saada hevonen istunnan alle kuuntelemaan ja olemaan kevyt kuin höyhen edestä? Sen oikean ratkaisun löytämiseen minulla alkaa loppua toivo.

Onko oikeen pistää ohjalla niin kauan vastaan ja lisätä painetta loputtomiin, jotta hevonen antaa periksi? Miksi sitten GP-ratsastajien hevoset tanssivat heidän allaan ensimmäisestä askeleesta saakka? Todellakin olen nyt siitä risteyksessä ratsastusurallani, etten enää hyväksy tuota ensimmäistä vaihtoehtoa. Hevosen pitäisi pysyä avuilla ratsastuskerrasta toiseen ilman puristusta tai pakottamista.

Takajalat, ne minun hevoseltani löytyvät. Pystyn ratsastamaan niitä ja vaikuttamaan niihin. Pystyn laukata ympäri kenttää piruettilaukkaa käyntivauhtia, ei ole ongelma. En silti välttämättä ole tyytyväinen hevosen tuntumaan edessä. "Miten se voi tuntua huonolta, kun se liikkuu noin"..Mikä on oikeanlainen paino edessä ja milloin vedän itse? Olen tuntenut tuskaa ja riittämättömyyttä tämän ongelman kanssa jo aika kauan ja haluaisin vihdoin päästä siitä eroon. Pahin asiahan ratsastuksessa on kohdata se tunne, kun tietää etteivät omat taidot enää riitä ratkaisemaan ongelmaa.

Olisiko semmoisia liinan päässä ilman jalustimia -valmennuksia tiukan valmentajan kanssa täällä Suomessakin tarjolla? Kyrakin joutui vielä Interiä startanneena aikoinaan Saksaan muutettuaan menemään monta kertaa viikossa liinan päässä.

Eveliina