Ratsastajana kilpailutilanteessa

Kävin matkalla Ypäjälle pyörähtämässä Tampereella kisoissa. Olin innoissani ja tiesin selkeät tavoitteeni radalle. Hevosen täytyi kuunnella ja minun piti pitää järki kasassa eikä hätäillä. Itse asiassa onnistuimme siellä radalla. Ei 70% tulosta kuitenkaan ihan möhlimällä voi saada, mutta verryttelyssä pääsin tapaamaan puolen vuoden jälkeen omat heikkouteni ratsastajana ja kilpailijana.

Varasin verryttelyyn aikaa tunnin, koska ajattelin Wellun olevan jumissa viikon jää- ja lumipohjalla liikuttuaan. Olin oikeassa, Wellu oli vähän jumissa, nahkea ja erittäin painava edestä. Pidin todellakin maltin ja ratsastin käynnissä Wellun ensiksi pyöreäksi ja pehmeäksi. W kuitenkin osaa aika hyvin luistaa minulta esim. alkuraveissa niin, että ei käytä kunnolla selkää. Kun lähdin ravaamaan, oli ensimmäinen ajatus että "voi ei, tässä tulee kestämään kauan". Jos olisimme olleet kotona, olisin rauhallisesti miettinyt niin kuin lähes joka päivä, että millä ongelma ratkaistaan. Miten minut on opetettu nostamaan hevosen selkä ylös ja saamaan se kevyeksi kädelle? Mutta, koska puolen vuoden kisatauko oli tehnyt tehtävänsä, osasin hienosti ottaa kaikki ne vanhat huonot tavat käyttöön, jotta saisin hevosen toimimaan. Niin kuin valmentajani aina sanoo: Se on inhimillistä palata takaisin tuttuun ja turvalliseen asiaan ongelmatilanteissa, eikä kokeilla juuri opittua ja sisäistettyä, sitä "vaikeampaa" vaihtoehtoa. Me ihmiset teemme lähes kaiken käsillämme ja niin yritin ratkaista myös tämän käsilläni. No, voitte arvata tuliko siitä mitään. Onneksi äiti oli kentän vierellä ja oli ehkä avain asia siihen, miksi edes yritin päästä kädellä ratsastamisesta pois ja sain kuin sainkin Wellun loppujen lopuksi hyväksi radalle. 

Jokaisella ratsastajalla on omat heikkoudet ja vahvuudet. Mutta se, mikä loppujen lopuksi kehittää meitä heikkouksistamme pois, on niiden tajuaminen juuri siinä tilanteessa, kun ketään ei ole ympärilläsi sanomassa asiasta. Oma vahvuuteni ratsastajana on se, että osaan etsiä ongelmiin ratkaisut ratsastaessa ja huomaan yleensä virheeni.  Kuuluisin oma virheeni joka päiväisessä ratsastamisessa on se käsijarru. Työstän sitä asiaa tietoisesti joka päivä ja pyrin pääsemään siitä eroon joka päivä. Uskon että liika kädellä ratsastaminen on myös monen muunkin ongelma, mutta moniko tiedostaa sen miten asian korjaa, kun valmentaja ei ole sanomassa siitä? Voin itse ainakin sanoa oppineeni asian vasta silloin, kun yksin kotona ratsastaessani pystyn toteuttamaan sen. 

Mikä on sitten heikkouteni? Psyykkisen aihepiirin parissa pysymiseksi sanon että kisatilanteet. Alussa mainitsemani verryttelytilanne on yleensä se, missä mokaan pahasti. Ylisuorittaminen, puristaminen ja jännittyminen ovat niitä asioita jotka pilasivat jo ponivuosina verryttelyni. Minusta saattaa myös tulla äkkipikainen ja teen liikaa verryttelyissä. Tätä on työstetty ja työstetään edelleen sillä, että minun pitäisi suunnitella tarkalleen jokainen verryttely ennen kisaa ja pyrkiä ratsastamaan niin kuin kotona tekisin yksin kaikessa hiljaisuudessa. Kotivalmentajani on maailman paras rauhoittamaan minua kisaverryttelyssä. Jos alan hätiköimään vaikka verryttelyn loppuvaiheessa, laittaa hän minut takaisin keventelemään hevosen alas pyöreään muotoon. On muuten erittäin hyvä tapa, kannattaa kokeilla jos on samanlainen ongelma. Myös ne ihanat äidit siellä kentän laidalla jotka huutelevat kesken verryttelyn. Olen huomannut, etten ole ainut joka ottaa siitä vain lisää stressiä ja negatiivista mieltä ratsastukseensa. Kannattaa jo ennen verryttelyä puhua siitä äitien ja isien kanssa, että minkälaisia neuvoja voi huudella jos niitä huutelee. Omalla kohdallani tiedetään molemmat äitini kanssa, että on parempi kun hän pysyy maneesin tai kentän toisessa päässä ja antaa rauhan valmistautua suoritukseen valmentajan kanssa. 

No, kun sinne radalle selviää valtavan ^ henkisen ponnistelun jälkeen (ainakin omalla kohdallani), onkin sitten seuraavan haasteen vuoro. Radalla pystyn jostain syystä ratsastamaan täysillä ja olen siellä aika tinkimätön. Pyrin ratsastamaan asiat aina loppuun asti eikä vajaiksi. Aitojen sisässä tulee kuitenkin välillä semmoinen olo, että se pitäisi suorittaa todella nopeaa, jolloin kaikki liikkeet kärsivät. Seuraava tavoitteeni onkin sisäistää ja toteuttaa radalla se ajatus, että haluaisin nauttia radalla olosta ja malttaa ratsastaa asiat rauhassa, eikä vain loppuun asti ja äkkiä. 

Mitä parannettavaa teillä on kisatilanteessa tai kotona"psyykkisenä" ratsastajana? 

Eveliina

(kuvat Anzeelika Aasmäe)