Me tiukkapipot!

Yhdessä vaiheessa ponivuosien aikana itselläni oli vaihe, jolloin jouduin vähän harrastamaan "valmentajashoppailua" tämä on jälkeenpäin herättänyt itsessäni ajatuksia siitä, kuinka erilaisia valmentajat ja ratsastajat ovat tyyleiltään. Tämän valmentajashoppailun aikana mut meinattiin poistattaa maneesista, lyötiin raipalla ranteisiin, tulin välillä alas ponin selästä ja kypärä otettiin pois, jotta valmentaja sai suoristettua selkäni hiuksista vetämällä, katsoin vierestä kuinka valmentaja ratsasti puolet tunnista ponillani. Toiset sanoivat, että jalan ja ponin kylkeen piti jäädä ilmarako ja toinen käski käyttää kannusta suorastaan kylkiluiden välissä. Ponin pään piti välillä olla ryntäissä ja välillä pois muodosta ja jonkun mielestä sen rakenteella ei kouluratoja suoritettaisi, mutta kyllä se kuitenkin vaikka Suomen mestaruuden voittaisi!

Kaikkia näitä valmentajia yhdisti kuitenkin se, että heillä oli halu auttaa ja he tiesivät että meistä vielä jotakin tulee. Siinä kaikki olivat oikeassa ja jokainen valmentaja on antanut matkaani paljon. 

Parin raipaniskua ranteisiin ja ne pysyivät siitä lähtien rentoina ja tuntuma on todellakin tullut kyynerpäästä. Käteni pehmeni huomattavasti sen tunnin jälkeen ja sai uuden ulottovuden tuntumaan. Omia oppilaitani en ole raipalla lähtenyt koskemaan, mutta ranteesta muistuttaminen saa yleensä useammankin käden rentoutumaan. Kirjaimiin opin ratsastamaan tarkasti sen jälkeen, kun toinen vaihtoehto oli poistua maneesista ja monia, monia muita oppeja jäi tuolta ajalta käteen. Nostin alussa ne kaikista pahimmalta kuulostivammat asiat esiin mitä olen itse kokenut valmetajavaihtelun aikana. Onko sitten totta, että me kouluratsastajat ollaan tiukkapipoja eikä valmennukseen liity koskaan mitään huumoria? On helppo yhdistää tiukka nuttura ja yhtä tiukka ilme kouluratsastajaan.

Kaikkia meitä kouluratsastajia kuitenkin yhdistää se sama tavoite siitä, että haluamme hevosen tuntuvan hyvältä allamme. Lyhyesti tiivitettynä: Olemme koukussa siihen, mitä olemme joskus saaneet kokea hevosen selässä, kun se on tuntunut hyvältä. Haluamme sitä lisää ja lisää ja aina vaan parempaa. Tästä syntyy myös joka päiväinen täydellisyyden tavoittelu. Pitäisi kuitenkin jokaisen sisäistää se, että olemme elävien otusten kanssa, joilla vaihtelee yhtä lailla energiataso tai vaikka vetreys. Mitä jos "ihan ok" riittäisi? Tai jos tänään treeneissä lopettaisin, kun hevonen tuntuu edes sekunnin hyvältä? Mitä jos keskityttäisiin siihen, mitä hevonen teki tänään hyvin? Johtuuko hevosen huonous tänään minusta itsestäni? Meillä on hyvin psyykkisesti vaativa laji ja se tarvitsee siis niiiin paljon harjoitusta, että varsinkin niissä kaikista vaikeimmissa tilanteissa osaisimme toimia oikein hevosta kunnioittaen. Itselleni on viimeisen vuoden aikana onneksi porautunut se ajatus aivoihin, että väkivalta, kiukuttelu ja pahalla mielellä ratsastaminen ovat kaikki turhaa. Siksi olen todellakin juuri niiden valmentajien puolella, jotka lopettavat varoituksetta valmennuksen pitämisen siihen paikkaan, kun huomaa ratsastajan purkavan turhautuneisuuttaan hevoseen. Iso peukku teille, jotka pystytte sen tekemään! Kukaan meistä ei halua nähdä hevosiin omaa pahaan oloa purkaavaa ihmistä, onhan se aina väärin.
 Yksi tärkeimmistä taidoista on myös se, ettei aina usko valmentajaa ja osaa kyseenalaistaa asioita, joita valmentaja käskee tekemään. Usein jos en ymmärrä, mitä vaikka uusi valmentaja hakee sillä, että kierrämme tunnin vain ympyrällä tai käskee käyttää hevoselle jotain vähän erikoisempaa apua, pyydän valmentajaa kertomaan asian tarkoituksen. Tuona aikana kun valmentajashoppailin, sain paljon erilaisia neuvoja, mutta oli tärkeää, että osasin itse suodattaa niistä itselleni sopimattomat pois.

Rutkasti positiivisuutta, motivaatiota, halu poistua mukavuusalueeltaan kehittyäkseen, itselleen sopiva valmentaja, paljon erilaisia hevosia, hieman perfektionistin vikaa ja jopa ehkä ripaus tiukkapipoisuutta! Siinä resepti, josta itse aion pitää kiinni.

Eveliina