Sivut

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Suomenmestaruudet 2017 ja mitä jatkossa?


Istun kotona meidän keittiön pöydän ääressä ja odotan, että toimittaja soittaa minulle. Hän on tekemässä minusta lehtijutun paikalliseen lehteen, mutta en tiedä miten pystyisin tiivistämään kaiken niin pieneen juttuun. Kello tikittää ja pöydän päällä on valtava määrä kukkia, joidenka alla on kolme valkoista ruusuketta ja mitali. Mitalissa lukee "Suomen mestaruus". Oikeastaan kaikki on juuri niin kuin aina ennenkin, mutta nyt vallitsee koko kevään stressin ja kiireen jälkeen rauha ja lepo. Keretään vielä hetki nauttia mitalihuumasta, ennen kuin palaan taas Ypäjälle treenaamaan.

 
Ajatukset ja tunteet ennen Suomenmestaruuksien alkua olivat aika sekavat. Nukuin huonosti, mutta yritin syödä ja käydä tuulettamassa päätä lenkillä ja puntilla monta kertaa päivässä. Oma henkinen valmistautuminen kun alkaakin jo viikon tai kaksi aiemmin. Peruskoulusta pääsy oli pikkuseikka seuraavan viikon  SM:in verraten ja päättäri-illankin vietin omassa sängyssäni lukien ruotsia, selaamalla maailman parhaiden poniratsukoiden esittämiä ratoja YouTubesta ja katsomalla somesta mitä kaikkea kaverit tekivät keskenään. Hullunahan mua pidettiin, kun en lähtenyt minnekkään, mutta silloin kun keskitytään niin keskitytään. 
 Pahinta oli se, kun ihmiset odottavat sinulta jotain tiettyä tulosta. Kun mitalit jaetaan etukäteen ja kaikki on niin varmaa. Siinä pahimmaksi peloksi syntyy ihmisten odotusten pettäminen. Tiesin itsekkin mitä lähden hakemaan, mutta siihen muiden mielipiteet eivät vaikuttaneet. En todellakaan pitänyt mitalia itsestäänselvyytenä.

 

Ensimmäinen päivä oli itselleni pahin, koska jos epäonnistuisin siinä niin itselläni ei olisi niin hyvä itsevarmuus ratsastaa finaalissa. Onnekseni saatiin valmentajan kanssa pidettyä pääni kylmänä ja ratsastin yhden elämäni parhaimmista radoista Ranen kanssa. Tuomaristolla oli kuitenkin erimielisyyttä ja yksi tuomareista tiputti prosenttejani hieman. Siltí 67,6% oli "turvallinen" tulos seuraavaan päivään. Tässä vaiheessa kultamitalikin oli alle 2% päässä, joten lähes kaikki oli mahdollista.
Tässä välissä oli erittäin vaikeaa saada nollattua pää ja olla ajattelematta mahdollista mitalia. Se, ettei ala yli- tai aliratsastamaan ja pystyy pitämään itsensä edes niin rentona että saa pidettyä jalustimet jalassa, on aika vaikeaa. Mutta aamulla oli silti hyvä fiilis lähteä ratsastamaan vapaa-ohjelmaa, koska se on niin mun ja Ranen ohjelma. Pelkän sen ohjelman musiikin ajattelu saa hymyn korville.
 
 
 
Kurissä kuitenkin itse vähän hätäilin, vaikka poni tuntui hyvältä. Olin musiikista edellä ja taidettiin vahingossa yksi laukanvaihtokin esittää. Se ei siis ollut parasta mahdollista mitä oltaisiin voitu esittää ja prosentit olisivat ylittäneet taas 70% rajan, mutta 69,9% riitti pronssiin. Pöytäkirjat olivat silti erittäin hyvät. Rivejä 7, 7, 7, 7, 7 tai yli, oli erittäin monta ja onnistuin asioissa jotka ovat olleet itselleni vaikeita.
Tulosten selvittyä oli hyvin epätodellinen olo. Kaikki halasivat ja otettiin paljon kuvia. Lähes heti kuitenkin meidän mitalikolmikon ponit vietiin ja voittajaa lähdettiin uittamaan perinteisesti, jonka jälkeen lehdistö kiidätti meitä kolmea pressiin. Hihiteltiin ja naurettiin Amudhan ja Jennin kanssa. Ei sitä kerennyt varmaan kukaan  meistä sisäistämään, eikä sille ajatukselle edes annettu aikaa siinä tilanteessa. Meitä haastateltiin ja onniteltiin pressissä ja hyvä jos joku meistä sanoi jotain järkevää. Yhteinen ajatus oli kuitenkin se, että "Me tehtiin se" ja sen jälkeen "Huh, se on ohi". Jokainen meistä oli tyytyväinen sijoitukseensa ja ollaanhan me yhdessä Suomen mestareita.

 
Kaiken tämän jälkeen alkoi pakkaaminen ja tavallinen arki, yhden mitalin kirkkaampana. Pakattiin kamat ja lähdettiin ponin kanssa kohti Pohjanmaata. Puhelin soi jatkuvasti ja kaikki sosiaaliset mediat räjähtivät, mutta voin sanoa että ONNEKSI mun  ja äidin puhelimista loppuivat akut ja saatiin nukkua yön yli kotiin tultua.
 
 

 
Kotimatkalla nousi ajatus siitä kuinka pitkä matka tähän mitaliin on ollut. Se matka ei ole alkanut siitä, kun Rane tuli mulle vaan jo sieltä asti, kun olen ensimmäisiin aluevalmennuksiin lähtenyt, joita tietenkin jo silloin piti Anu n. 5 vuotta sitten. Myös kaikki valmentajat joita minulla on ollut, ovat olleet mukana tekemässä  minua ratsastajana ja jokaisella heistä on pieni osa mitaliani. Unohtamatta monta hevosta matkan varrella. Osaamiseeni on mennyt vuosia ja toivon että juuri ne, jotka tekevät töitä saavat myös palkkionsa siitä. Sillä jo omakin matkani on ollut vasta niin lyhyt ja vielä alussa, mutta silti töitä on tehty. Asenne "kaikki heti tänne nyt" saa unohtaa jo alkumetreillä. Mitä kovemmalle tasolle nousee, sitä enemmän turpiin saa ja monet heitetään ekoilla kerroilla oman ikäluokkansa huipulla takaisin maanpinnalle, koska aina on joku joka on itseä parempi. Toivon että jokainen joka nousee korkeammalle tasolle on itselleen realistinen jo alussa. Itse en ollut eikä moni muukaan, mutta káikki ovat viimeistään näissä luokissa oppineet, kuinka nöyrä työnteolle täytyy olla. Täytyy myös olla rohkea ja uskaltaa lähteä pois omalta osaamisalueeltaan, että voi joskus oppia. Suomessa on liikaa ikäkausiratsastajia, jotka eivät usko pärjäävänsä huipulla ja jättävät lähtemättä. Itsekin lähdin ja sain monta kertaa muistutuksen siitä kuinka paljon treenattavaa vielä oli, mutta lopussa todellakin se kiitos seisoi. 
 
"Jos todella haluaa jotain, niin sen kyllä saa" on Kyra Kyrklundin motto ja siitä aion itsekkin pitää aina kiinni.
 
 
 

Mitä tulevaisuudessa?

Vaikka mitali kaulassa nyt olenkin, palataan taas maanpinnalle viikon päästä, kun palaan takaisin Ypäjälle treenaamaan kohti Ruotsin Hammaröötä ja Pohjoismaiden mestaruuksia isojen ponien joukkueessa. Olen varmaan ainut siellä, joka on pikkuponilla isoissa poneissa, mutta Ranen tulokset yltävät Suomessa siihen niin mikä ettei. Toivottavasti pystytään pitämään tulostaso joukkueen hyväksi.
Omat opintoni jatkuvat luultavasti syksyllä hevosopistolla kaksoistutkinnon merkeissä. Suunnitteilla olisi myös toinen juttu ulkomailla, riippuen miten se käytännössä sujuisi. Katsotaan itääkö ajatus suuremmaksi. Hevostakin etsitään, mutta on todella vaikeaa löytää sopivaa ja sellaista joka ei maksa omakotitalon hintaa.
Haaveilen myös paikasta Euroopan mestaruuksiin, mutta Unkariinkin matka on valtavan kallis. Katsotaan miten asiat järjestyy.
 
                                                                Eveliina
 


3 kommenttia:

  1. Voi, Eveliina, minkä teit! Sinussa on valtavasti suomalaista sisua. Nyt lepäät kunnolla kotona ja lataat akkuja. Sitten taas jaksat. Terkkuja kaikille ja toivottavasti heinäkuussa nähdään. Juhlitaan sitten mitallia ja käydään saunomassa ja uimassa, jooko?

    VastaaPoista
  2. Tosi upea teksti ja ajattelet kauniisti! Ja onnea myös pronssista olete upeita!��❤

    VastaaPoista
  3. Kummitätisi Saaran blogista loikkasin tänne katsomaan ja onnittelemaan hienosta saavutuksesta.

    Onnea siis teille kaikille ja iloa treenaamiseen ja uuden oppimiseen jatkossakin!

    VastaaPoista