Henkinen valmentautuminen, kehittymisen salaisuus? 

Vuosi vuodelta aletaan keskittymään monipuolisemmin itse urheilijaan. Miten kilparatsastajan tulos saadaan entistä paremmaksi? Miten saadaan rakennettua henkisesti ja fyysisesti vahva kilpailija, joka pystyisi tekemään omalla tasollaan parhaimman suorituksensa radalla, onnistumaan?

Vasta maajoukkueessa, fysioterapeutin luennolla kuulin ensimmäisen kerran puhuttavan omasta hyvinvoinnista, ryhmähengestä, (sis. Hevospiireissä) valmentajan ja valmennettavan välisen yhteyden tärkeydestä ja siitä, miten hirveän vaativa laji meidän lajimme henkisesti oikeasti on. Aika monta kilpailua ja siihen valmistautumista olen käynyt ja jälkeenpäin harmittaa ajatus siitä, miten hyvin tähän mennessä olleet kisat olisivatkin menneet, jos mukana olisi ollut psyykkinen valmentautuminen tulevaan koitokseen. 

Vaativa laji henkisesti, häh?

Ratsastajana olen tositilanteissa hätäinen. Menetän pisteitä paineen alla sillä, että teen kulmista suorat, laukat nousee miten sattuu ja 8 m voltti taipuukin 10 metrin voltiksi. Itse lähden korjaamaan itsessäni tätä. Jotkut saattavat paineen alla unohtaa radan,tehdä liian äkkinäisiä päätöksiä tai ottaa riskejä, jotka eivät välttämättä kannata ja koko kesän treenaaminen menee hukkaan.

Lajimme on siitä haastava, että kisaamme yksilölajia kaksin. Ei ole aina kiinni itsestä, jos viimeisen esteen takapuomi tippuu tai hevonen kompastuu siirtymisessä ja menetät johtopaikan sillä. Esteillä pieni adrenaliinin virtaaminen uusintaan on hyvästä,  taisteluntahto voitosta tarttuu yleensä hevoseen ja suoritus voi parantua. Kouluratsastuksessa haastavaa on se, että adrenaliini mikä radalle mentäessä on, täytyy pitää sisällä, ettei sen vuoksi hevonen jännity ja rata mene pilalle, tai ettet itse (niinkuin mulla useimmin isoissa luokissa) ala jännityksen ja fiiliksen pilata rataa. Hyvän oman mielen hallitseva kilpailija pystyy unohtamaan paineen radan ajaksi ja ratsastaa radan täysillä.

"Lahjakkuus ei riitä"

Sanoo lajimme kovimpia nimiä, Piia Pantsu. Pantsu puhuu haastattelussaan vahvasti kilparatsastajalle tarvittavasta motivaatiosta, taistelun tahdosta ja janosta kehittyä paremmaksi. Olen itse ollut Pantsun estevalmennuksessa ja hän kysyi minulta, miksi en hyppää? Pantsu sanoi näkevänsä minussa ainesta, vaiķka silloin hyppäsin 80cm, eikä esteet olleet lajini. Pantsu oli oikeassa, nyt olen maajoukkueessa, ja se mitä hän minussa näki, on herännyt eloon. 

Jos puhutaan maajoukkueessa olevasta ratsastajasta, niin ratsastajalla täytyy olla Pantsun kuvailemia piirteitä. Olen yhden valmentajan kuullut sanovan, että "Tiedän heti kättelyssä, ilman että nään ratsastajan ratsastavan, kuka tulee saavuttamaan tavoitteensa". 

Nostan esiin kaksi ratsastajaa joissa itse huomaan Pantsun puhumat piirteet ja joita arvostan paljon. 

Janni Martikainen ja Miisa Pulkkanen ovat kaksi ratsastajaa, jotka omistautuvat lajillensa niin voimakkaasti, että se huokuu heistä ulospäin ja näkyy myös tuloksissa. Mitaleita löytyy molemmilta poneissa, junnuissa ja voin melkein luvata, että myös nuorten ratsastajien ikäkausilla. Nämä tytöt ovat olleet maajoukkueessa pitkään ja uskon, että kehittyneet pitkästi myös psyykkisellä puolella valmentautumisella. Paineen alla ovat molemmat olleet, varmasti.

Onko henkinen valmentautuminen heidän salaisuus menestymiseen? Uskon, että ainakin yksi osa sitä.

Eveliina