Ratsastus tuli mukaan pikkuhiljaa, äidin innostamana. Se ei kuitenkaan ehkä ollut silloin pääharrastus, vaan halusin tehdä talvetkin jotain sen jälkeen, kun pesäpallokausi kesällä loppui. Muistan ratsastuksen olleen joka kerta hevosen selkään noustuani jännittävä kokemus, jota aina odotettiin. Ensimmäiset onnistumiset ja kehut ratsastuksenopettajalta nostivat kiinnostusta ja halua kehittyä, ja sen jälkeen homma onkin vienyt mukanaan ihan huomaaamatta, jättäen kaikki muut harrastukset pois.
Erityisesti kilpaileminen..
Erityisesti kilpaileminen on se, mikä ruokkii halua ja kiinnostusta oppia lisää. Jotkut kavereistani pitävät minua ihan kahjona, herättyäni lähes joka viikonloppu ennen kuutta treeneihin tai kilpailuun lähdön vuoksi. Mutta voin nyt jo sanoa, että tykkään jopa niistä herätyksistä, jolloin herään perhoset vatsassa jännitykseen, mitä päivä tuo tullessaan? Kisapaikan tunnelma ja tuoksut, se aamuinen hymy joka ihmisen kasvoilla, kun he ovat tulleet räjähtäneen näköisenä valmistaudutaan kohti tulevaa. Haha, siinä sitä jotain on, ja yhteenkuuluvuuden tunne on suuri! Vaihdetaan kuulumisia, kerrotaan parhaimmat juorut ja veikataan prosentteja, millainen poni on ollut? Kanttiinin sämpylät, jotka eivät jännityksen kanssa uppoa millään ja lopulta annetaan periksi ja syödään sitä mitä vaan alas saadaan.Itseluottamus on yksi asia, mistä olen todella kiitollinen tälle lajille. Se, että ratsastat sellaisella asenteella että me tullaan, ja näytetään mitä osataan, on todella tärkeää. En koskaan lähde radalle enää häntä koipien välissä miettien, mitä muut ajattelevat. Se on ruokkinut omaa rohkeuttani myös arkisissa asioissa ja koulussa. Luulen, että osa syy myös vahvaan luonteeseeni. Välillä ratsastuksessa tulee tilanteita, jolloin joudut miettimään, mikä sinulle itsellesi tai ponillesi on parasta, vaikka valmentajat tai läheiset sanoisivat mitä. Oman polun löytäminen ja oikeiden ratkaisuden tekeminen on tärkeää ja vaatii myös rohkeutta pitää omat mielipiteensä.
Omien rajojen ylittäminen
Otsikolla en tarkoita pelkästään sitä, kun vedän enkkaprossia, tai että opin tekemään jotain ihmeellistä. Kouluratsastuksen kiehtovuus itselläni on siinä, kun tekee jotain todella itselle vaikeaa ja onnistuu siinä. Olen onnekas siinä, että minulla on läheinen ihminen, joka vahtii koko ajan kehittymistäni ja sitä, mitä täytyisi korjata. Itselleni ollaan aina oltu todella vaativia, joka kehittää minua ehkä parhaiten kotona ratsastuksen parissa. Minulla on kentän vieressä aina ihan oma peili, jota kutsutaan nimellä "äiti". Peilini on yleensä se ihminen, joka laittaa minut niin vaikealle ja epämukavalle alueelle, että kehityn ja joudun muuttamaan asioita. Yleensä ensin itken tuskasta ja sen jälkeen siitä, kuinka olen onnistunut jossain asiassa ja oppinut jotain uutta. Olen silloin taas ylittänyt yhden rajan, ja tätä onnistumisen fiilistä, en pysty edes kuvailemaan.
hevonen parhaana ystävänä
Itselläni on kaksi hyvin persoonallista ponia, joita kumpaakin rakastan yli kaiken. Siinä ne todelliset ystävät vasta onkin, kun pitävät kirjaimellisesti turpansa kiinni ja kuuntelevat kaikki surut ja murheet. Voin luvata, että molemmat poneistani ovat kokeneet kaikista suurimmat kiukkuni ja joutuneet vain katsoa tappisilmillään, että mikähän tuota kuskia taas vaivaa..? Ponini ovat olleet myös selviytymiskeino arjesta, erityisesti vaikean viime kevään aikana. Sanon aina eläväni kaksoiselämää. Kotona heppatyttö ja koulussa aivan jotain muuta. Hevosten kanssa saan kuitenkin olla oma itseni ja unohtaa kaiken noustuani hevosen selkään. En voisi kuvitella eläväni ilman parhaita ystäviäni ja tiedän että moni pystyy samaistumaan asiaan.
Siinä pidempi vastaus kysymykseen, mikä minulle tuli ja päätin heti tarttua siihen.
Eveliina
