Asennetta hötönet!

Viime postaukseni jälkeen sain paljon kommenttia siitä, että unelmani ovat vähän epärealistisia. Kuulin anonyymeiltä siitä, kuinka "tavallisesta" perheestä on turha koittaa ponnistaa. Jatkoin tämän asian tutkimista kaikkien meidän rakastaman Hevostallinetin eli "Hötönetin" puolelle. Siellä oli parin viikon sisällä varmaan kymmenen otsikkoa ulkomailla treenaamisesta ja kilpailemisesta. Ihmiset jotka keskustelun aloittivat, halusivat tietää miten se käytännössä tapahtuu ja mitä se tulisi maksamaan. Suurin osa kommenteista olivat tämän tyylisiä: "Ihan sama mille tallille meet niin 3-5t saat siitä kuukaudessa maksaa", "Vaan kultalusikka syntyneet mamman mussukat treenailevat ulkomailla, kun Suomen olosuhteet eivät kelpaa" , "Kaikki sinne lähtee vaan koska se on muotia", "Kukaan täysijärkinen ei käytä rahojaan taivaan tuuliin ulkomailla".

No, lähdin ihan käytännössä ottamaan sitten selvää, pitääkö tämä paikkaansa. Pakkasin laukut ja lähdin Suomalais-Saksalaiseen talliin viikoksi töihin. Kun lähdin sieltä, toivotettiin minut takaisin tervetulleeksi koska vain ilman tuhansia euroja taustalla. Tallin "pomo" sanoi suunnilleen näin lähtiessäni: "Pidä mielessäsi, että täällä on sinun yksi mahdollisuutesi ja olet aina tervetullut toteuttamaan sen." 

Suurin osa niistä, jotka lähtevät ulkomaille treenaamaan, tavoittelevat unelmiaan. Olen yksi heistä ja päättänyt tehdä sen eteen mitä vain. Yllätyin siitä, että viikon "työleiri" 30 hevosen tallissa ei tuntunut työltä, se oli sitä mitä olen aina hakenut. Olin ikään kuin vihdoinkin kotona ja määränpäässäni. Päätin ennen kuin edes astuin koko talliin, että nyt täytyy tehdä tarkasti ja huolella niin hyvin kuin osaan ja katsoa mihin sillä päästään. Parin päivän jälkeen, kun olin tehnyt kaiken suunnilleen hyvin ( ainakin mielestäni ), minulta kysyttiin haluanko ratsastaa. Uskon, että jos olisin kerrankin näyttänyt edes naamaani väsymyksen merkiksi, olisi tämä lause jäänyt kuulematta. Seuraavana päivänä sain alleni yhden GP-hevosen, jolla sain mennä vain kaikki askelajit läpi. Ennen Saksaan tuloani tiesin olevani jotakin 0,1% siitä, mitä sillä tallilla ratsastavat ovat, mutta jo käynnin jälkeen tämän hevosen kanssa tiesin olevani miinuksen puolella. Tein kuitenkin parhaani ja kuuntelin tarkkaan ohjeet, joita pyrin toteuttamaan. Loppujen lopuksi tunti meni ihan hyvin. 

Tallin pitäjä halusi tietää minusta, unelmistani ja ratsastustaustani päivä päivältä enemmän. Näytin jopa 80% Instagram ratsastusvideoistani  hänelle. Tuntui samalta kertoa itsestään kuin jollekkin, johon on tosi kauan ollut ihastunut: putoatko lujaa ja saat pakit vai onko onni puolellasi? Sain kuulla, että tallinpitäjä tykkäsi tavastani työskennellä ja ratsastaa. "Not bad" ihan tavalliseen äänensävyyn sanottuna minun ratsastuksestani tuon tasoiselta ratsastajalta oli todella hieno juttu.

Kuten viime postauksessa puhuin, tärkeintä mielestäni on että on ihmisiä jotka uskovat sinuun ja näkevät sinusta sen valtavan intohimon jota haluaa päästä toteuttamaan. Sain kokea sen tunteen, että joku haluaa tarjota minulle mahdollisuuden ja tiedän että sinä, joka oikeasti haluat sen myös, niin tulet sen saamaan. Tarvitset vain pirusti sitä asennetta ja vielä enemmän periksiantamattomuutta. Tässä tullaan matkanvarrella kaatumaan vielä monesti, mutta niin on moni muukin kaatunut ja rämpinyt sitten sieltä suosta ylös ja jälleen kaatunut siihen mättääseen. Mutta sitähän tämä hevoselämä on ja se tässä kaiken suola onkin, eiks je?

Kukaan tuskin ajattelee yksisarvisia ja satulinnoja sinne ulkomaille. Syitä miksi sinne lähdetään on monia: Halu nähdä eri tapoja käsitellä hevosia ja ratsastaa, parempi treenin laatu, yhteydet ja suhteet, helpompi kisata kansainvälisiä kaiken ollen lähempänä, halu päästä ratsastamaan enemmän, kielen oppiminen, halu päästä osaksi jotain tiimiä josta ponnistaa pidemmälle... So on..

Paljon olen suomalaisten ulkomailla olevien kilparatsastajien kanssa puhunut siitä, mitä elämä siellä on. Kaikilta olen kuullut sen, että raskasta se on. Ulkomailla olevat kilparatsastajat kuitenkin pitävät jonkin verran yhteyttä ja saavat tukea toisiltaan. On tärkeää löytää itselleen paikka jossa on hyvä olla. Kukaan ei halua lähteä ulkomaille kynnysmatoksi tai orjaksi, joka kuulemma on hyvin yleistä. Rohkeutta on myös sanoa ei tai vaihtaa paikkaa. Olonsa pitää tuntea arvokkaaksi, rahasta tai taustasta huolimatta.

Suomessa ei valitettavasti ole vielä sitä kulttuuria, että sua vaan otettais edes huippulahjakkaana millekkään tallille ja treenautettaisiin töitä vastaan, ainakaan koulupuolella. Täällä sitä vasta maksaa saakin. Se on surullista, koska tässä maassa olisi paljon hyviä ratsastajia vailla mahdollisuuksia. Toivottavasti vielä joku päivä se Suomessakin olisi mahdollista! Toivon näkeväni sen kehityksen tulevaisuudessa.

Koen hötönetissä tästä asiasta puhuvien olevan kateellisia siitä, että muilla on rohkeutta ja sisua toteuttaa unelmiansa. Jokainen meistä pystyy ratsastamaan huipulla, se on täysin itsestä ja omasta asenteesta kiinni. Itse arvostan joka ikistä ratsastajaa jotka tekevät aivan huikeasti töitä ulkomailla ja ovat jättäneet taakseen kaiken tutun ja turvallisen tämän lajin eteen. He ovat rohkeampia mitä monetkaan meistä. He ovat myös niitä, jotka edistävät tulevaisuudessa suomalaista ratsastuskulttuuria. Opit maailmalta huippuvalmentajilta kantautuvat tänne meille asti.

Ja kyllä, olen yksi niistä jotka lukevat kaiken p"skan itsestään ja hevosestaan niiltä kielletyiltä sivuilta. Kiitos kaikille jotka ovat minua siellä puolustaneet pienissäkin asioissa. Tässä vaiheessa kuitenkin täytyisi jo kaikkien ymmärtää että asiat jakavat mielipiteitä. Yhdestä jääkiekkoilijastakin saattaa olla satoja eri mielipiteitä ja jokainen tulee hyväksyä, koska mielipiteistä ei voida kiistellä.

Kaikkien kilparatsastajien puolesta kuitenkin: Säilyttäkää meillekkin ihmisarvo, kunnioitus tekemäämme työtä kohtaan ja ottakaa asioista selvää itse henkilöltä, niin sekin keskustelupalsta voi tulevaisuudessa paljon paremmin.

Eveliina